Teillä ja poluilla sauvojia tavataan, mutta mihinpä sukset ovat unhoittunna?
Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki, lausahti A. Hellaakoski.
Luo mennessä latua! Tule valmista takaisin, sanaili L. Viita. Kerran kun hankeen väylän sä avaat, se jo huomenna paremmin kantaa.
Talvea toista nyt metsässä liki päivittäin lähilatuain samoan. Korkeuteen kohoovain puiden lomassa pujotellen, lumen koristamien, taivuttamien pienten pihlajain, koivuin kaariportteja alitellen, suuria kumpareita kierrellen. Ei näy vastaantulijoita, ei kuulu perässä hiihtäjiä.
Valkeaa, puhdasta lunta, hankea kaikkialla. Alati rauhaisaa, liki äänetöntä. Jälkiä jänöjen siellä ja täällä. Ruskeita, suuria helmiä ladulla vauhtia jarruttamassa.
Suojissa suurten kuusten pikku lintuja ruokailemassa. Närhet ja oravat, metsähiiret sekä mustarastaat evästä maasta ja automaatista hakemassa.
Tylsän ovat mielikuvituksettomia tasaiset, suorat teknoraiteet. Vähäiset nousut, loivat laskut, notkot ja mutkat omalla ladulla somasti vuorottelevat. Vaihtelut säiden ja valoisuuden reittiä rikastavat.
Pohkeet ja reidet isosti enemmän hiihtäen töitä tekee kuin tietä vain käyden. Pitovoiteina päiväpäivältä vankkenevat käsivarret ja hauikset. Raikkaassa, runsaassa hapessa riemullista on liikkua, huokua, henkäellä.
Kierroksen jokaisen jälkeen norjemmaksi, nuoremmaksi varteni vanhan aistin. Paidanselkämys märkänä lylyni, kalhuni varastoon kannan. Vahvasti, terveesti eläväni taas todella tunnen!
Taidanpa suven tullen suksien alle pyörät laittaa ja ympäri vuosien hiihtoa vastedes harrastaa.
Mikko Kiio, Kangasala
