Riisiruoho, äijän parta, sokerikukka, kalmankukka, sonninsilmä ja hiirenhame. Siinä esimerkkejä kansan käyttämistä kasvien nimistä Pälkäneeltä ja Kangasalta reilut 100 vuotta sitten. Luonnonkasveilla on siis ollut paljon erilaisia nimityksiä. Kansa oli hyvä keksimään erilaisia vertauskuvallisia nimiä hyödyntämilleen kasveille. Tavallisesti nimet ovat liittyneet kasvien ulkonäköön, kasvupaikkaan tai sen käyttötarkoitukseen.
Vuoden 1906 Luonnon Ystävän numeroissa 5 ja 7 on julkaistu Iida Laurilan ja Suoma Sneckin keräämiä kasvien silloin käyttämiä nimityksiä Pälkäneeltä, Kangasalta ja Tampereen ympäristöstä. Luonnon Ystävä on luonnontieteellinen aikakauslehti, ilmestyi 1897–1946. Vuodesta 1947 alkaen nimi muuttui Luonnon Tutkijaksi.
Kangasalla sinivuokkoa nimitettiin kirsikukaksi. Peltoretikka oli ukonnauris, rätvänä oli riisiruoho tai mukulamatara. Pikkukäenrieska sai nimen neulanen. Keltakurjenmiekka oli vain miekka. Kansa on aina tiennyt kallioimarteen makeuden. Sitä käytettiin moniin vaivoihin kuten yskään.
Kallioimarre kasvaa kallioilla ja usein isojen kivien päällä. Joskus sitä käytettiin kuten purutupakkaa ja nimitettiin vuorentupakaksi. Muita nimiä olivat kivenimelä, mäenmakea tai kalliomakiainen. Sen makeita lakritsan makuisia juurakoita maisteltiin innolla. Makeita juurakoita käytettiin rohdoksena sekä ruokien ja juomien mausteena.
Metsätähti on ollut hyvin kansan tuntema. Pälkäneellä sitä nimitettiin sammaltähdeksi ja Tampereen puolessa käärmeen kukaksi. Suo-orvokki oli Pälkäneellä vetikko tai orvon kukka. Tampereella orvokki oli äidinkukka.
Ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, lehdoissa ja ojien varsilla. Sitä käytettiin myös rohdoskasvina vatsavaivoihin ja vilustumiseen. Toisaalta tiedettiin, että kyläkellukan juuri oli vielä parempi rohdoksena ja juomien mausteena. Pälkäneellä ojakellukkaa kutsuttiin nimillä sonninsilmä ja nurmennotku.
Oravanmarjaa kutsuttiin Pälkäneellä sokerikukaksi ja Tampereen puolessa lampaan kieleksi. Sitä käytettiin mm. munuaistauteihin ja vilustumisoireisiin. Oravanmarja kasvaa yleisenä lähes koko maassa. Sen tummanpunaiset marjat ovat lievästi myrkyllisiä.
Raate oli myös kansan suosiossa. Pälkäneellä ja Tampereen lähistöllä käytettiin nimityksiä ruistimo ja radake. Raate kasvaa märillä paikoilla korvissa ja allikoissa. Sen juurakko kelpasi rehuksi ja jauhoksi. Lehdistä tehtiin rohdosta. Elias Lönnrot kirjoitti aikoinaan ohjeen, jossa malia ja raatetta laitetaan pivollinen kumpaakin sopivaan astiaan, päälle kiehuvaa vettä. Sitten vesi siilataan ja nautitaan teekupillinen aamuisin. Tämän piti vahvistaa vatsan toimintaa.
