Huomasin ystävänpäivänä, kun kävin kävelyllä, kuinka talven selkä alkaa vihdoin taittua.
Talitintit lauloivat minulle kaveriporukassa titityynsä, hitaasti arvoituksellisella äänellä. Ne antavat voimaa tulevaan. Vielä pitäisi jaksaa helmikuusta maaliskuun loppuun. Pääsen hankikantosille.
Huhtikuu kun koittaa, voi alkaa odottaa Pälkäneelle tulevaksi isoja ja pieniä muuttolintuja. Toivottavasti muuttomatka on sujunut ilman kommelluksia ja näen kauan kaipaamani kurkiystäväni asettuvan tutuille pesimäpaikoille. Tiaiset puolestaan ovat kuusimetsän komistuksia, oikeita tanssilavojen virtuooseja. Myös karaoke onnistuu, kun kurjet soittavat trumpettiaan.
Vielä maassa on massoittain lunta, ja maa on jäässä, graniitin lujassa.
Kävellessäni tapaan sattumalta myös lumikon, joka hetkeksi pysähtyy, mutta sitten leikkii lumella aikansa. Mietin, millainen perhekunta noin vikkelällä kulkijalla mahtaa olla, onkohan hankien hurjimuksella isokin perhe hoidettavana?
En pelkää kulkea metsässä. Vaikka tulevaisuuteni onkin huolilla kuormitettu, siellä mieli ja ajatukset lepäävät.
Marja Mäkinen
Pälkäne
