Hain poliisikokelaskurssille Tampereelle 48 vuotta sitten. En omistanut ajokorttia. Sitä ei ehdottomasti vaadittu, mutta arvelin putoavani pelistä jo siinä vaiheessa. Hakijoita laskettiin toista tuhatta, kokeisiin meitä kelpuutettiin siitä määrästä kolmannes ja valituksi tuli 115. Kolmelta muultakin puuttui auton kuljettamiseen oikeuttava lupa. Valtio sen minulle kustansi ja maksoin vain vähäiset leimaverot. Lompakossani lepäilee punainen pahvikortti, päivätty 5.5.1976. Sieltä katselee pyöreäposkinen poliisin kenttäpuseroon sonnustautunut nuorukainen. Jos kaikki menee mukavasti, saan jatkaa samalla lisenssillä vuoteen 2030. Seitsenkymppinen saa näet uusia AB-kortin Trafin kautta sähköteitse, mikäli on älyssään ja omasta mielestään muuten terve.
Tuolloin uusille kuljettajille asetettiin ensimmäiseksi vuodeksi 80 kilometrin kattonopeus. Asiaa osoittava lätkä piti asettaa takaikkunaan. Rajoituksen takia poliisiauton ajaminen oli luonnollisesti kielletty. En omistanut autoa, joten harjoittelu jäi muutenkin kovin satunnaiseksi isonveljen työsuhdeajopelillä. En himoinnut myöskään maijaa ohjastamaan, sillä konstaapelille piisasi töitä Pikkuroballa muutenkin. Nelikymppiset maijakuskit uhosivat ajaneensa tähän mennessä omilla autoillaankin jo miljoona kilometriä. Räknäilin mielessäni, että saa siihen työnnellä, vaikka olisi aloittanut jo 18-vuotiaana.
Vaimoni sai käyttöönsä työsuhdeauton, ralleista tutun vanhan Ford Escortin 1980. Sillä ajelin viikonloppuisin ja joskus iltaisin. Vasta ensimmäisen lapsemme myötä 1982 hankimme oman ja uskalsin lopulta asettautua koulutusta saatuani Roban työnjohdon käytössä olleen ysiysisaabin ohjaksiin. Suomessa valmistettua työjuhtaa ajoi maantiellä mielellään. Helsingin keskustan mukulakivellä jäykkäniskainen nelivaihteinen manuaali vaati seisauttamisen, jos aikoi survoa ykkösen sisään. Auton pyörittely hitailla nopeuksilla ahtaissa paikoissa kävi työstä.
Perheemme kasvoi ja autot isonivat. 1990-luvulla siirryimme muotiin tulleisiin farmareihin. Hankittuamme Aitoon mökin ympärivuotiseen käyttöön kolme vuosikymmentä sitten jätimme talvella ajoneuvon aluksi neljänneskilometrin päähän pahan mäen laelle. Vaikka tie aurattiin perille asti, rinnettä ei etuvetoisella noustu kuin kuivalla pakkaskelillä. Appiukkoni suositteli lumiketjuja ja niillä selvittiin perille ja pois – pääsääntöisesti. Muutaman kerran kettingit muljahtivat pois pyörän päältä. Kun kylmää metallia kaivaa paljain käsin sohjoisen akselin ympäriltä, ei puhu mitään, jos kirosanat jättää pois.
Pidimme perheäänestyksen. Äänin 4–1 päädyimme hankkimaan nelivedon. Meillä on kolme poikaa. Tämän vuosituhannen alussa vaihdoin korealaisen katumaasturin ja siitä lähtien olen pysynyt merkkiuskollisena. Merkki tarjoaa paremmat tehdastakuut ja samat ominaisuudet yli kymppitonnin edullisemmin kuin ruotsalaiset, saksalaiset tai ison veden takana tehdyt. Itsetuntoni kestää mainiosti ajella Hynykällä.
Paljon on matkan varrella muuttunut. Muistelen tuskallisia kesäisiä matkoja ilmastoimattomassa pienessä riisipussissa takapenkin kysellessä kolmatta kertaa, koska tullaan perille. Vaikka matkaa näkyi mittarin mukaan taitetun alle sata kilometriä. Nyt saman ikäiset lapsenlapsemme keskittyvät kännyköihinsä huoneenlämpöisessä automaattivaihteisessa matkaratsussa. Se huolehtii muutenkin kuljettajan tehtävistä pitämällä kopukkaa tarvittaessa viivojen välissä, säätää ajonopeuden rajoitusten mukaan eikä anna ajaa liian lähelle. Monta muutakin viisautta, mutta en niitä kaikkia ole kyennyt kahdessa vuodessa omaksumaan.
Automiestä minusta ei koskaan tullut. En esimerkiksi osaa peruuttaa peräkärriä suoraan. Asuntovaunun kanssa remusin ennen mökin hankkimista, kun appiukko kesälomareissuille mokomaa tarjosi. Leiriydyimme ajoissa lähes tyhjälle camping-alueelle. Ajoin yhdistelmän etuperin jonnekin syrjään. Loppusäädön nujusin käsipelillä. Sama homma kuin puita kaataessani, onneksi ei ollut katselijoita.
Tarvitsemme autoa harvahkoilla pitemmillä reissuilla ja kesämökkimatkoilla. Kun vapaa-ajan asuntomme sijaitsee Pälkäneen Luopioisten Riukusillassa, tämän lehden lukijat hyväksynevät maailman pilaamisen. Julkinen liikenne Helsingistä on hiipunut olemattomiin. Kun aloin toden teolla ajaa 40 vuotta sitten ja kilometrejä karttuu vajaat 20 000 vuodessa, minulta uupuu edelleen osa tuosta ennen kovin tärkeästä miljoonasta. Asian kanssa pitää vaan opetella elämään.
