Pöntöt ovat taas ajankohtaisia. Talousmetsissä on luonnonkoloja rajoitetusti ja paikoin ei lainkaan. Luonnossa kolojen tekijöinä toimivat tikat, jotka tavallisesti tekevät joka vuosi uuden kolon ja siten kolo vapautuu seuraavana vuonna muiden käyttöön.
Yleensä pönttöjen tekemiseen havahdutaan kevään tullen, mutta kyllä niitä voi naputella läpi vuoden aina kun ehtii.
Omalle tontille pönttöjä voi ripustella halunsa mukaan, mutta naapurin maille pönttöjäkään ei saa ilman lupaa viedä. Pihapiiriin voi pönttöjä ripustella 20–30 metrin välein, metsiin vähän harvempaan. Nyt näin huhtikuulla tiaiset tutkivat jo ahkerasti mahdollisia koloja ja ensimmäiset alkavat munintansakin jo huhtikuun lopulla.
Usein sopivista koloista tulee eri lajien kesken kinastelua ja siksi voikin pihapiiriin ripustaa useampia pönttöjä. Tappelua pöntöistä voi myös vähentää tekemällä niihin eri kokoisia lentoaukkoja. Talitiainen tarvitsee lentoaukon, joka on 32 millimetriä, sinitiainen mahtuu 28 millimetrin lentoaukosta ja kirjosieppo 30–32-milliseen pönttöön. Pöntön voi tehdä vaikka neljän tuuman raakalaudasta. Moni voisi ajatella, että vesivanerista tulisi kestävä pönttö, mutta vesivanerin pinta on liian liukas eivätkä poikaset pääse pöntöstä ulos. Pöntöstä tulee siis surmanloukku.
Tiaispöntön korkeudeksi riittää noin 20–25 senttimetriä. Ennen oli tapana kiikutella pöntöt 3–4 metrin korkeuteen. Tiaisille ja kirjosiepolle ripustamiskorkeudeksi riittää hyvin 1,8–2 metriä eli siihen silmän korkeudelle.
Joskus muutamat käpytikat valitettavasti oppivat hakemaan saalista pöntöistä ja hakkaavat etuseinän auki. Osittain sitä voidaan estää laittamalla lentoaukon suojaksi pieni peltisuojus tai vaihtoehtoisesti pala vesivaneria.
Jos ei itse ehdi tai halua pönttöjä naputella löytyy niitä kohtuuhintaan monista kaupoista ja huoltoasemilta. Mutta toisaalta pönttöjen naputtelu on myös terapeuttista toimintaa, jossa omin sormin pääsee tekemään hyvää työtä.
Ennen pesintäkautta on myös hyvä tarkastaa vanhat pöntöt ja tyhjentää ne ylimääräisestä moskasta. Vähän voi pohjalle jättää pehmikkeitä. Pöntön tärkein osa on katto. Jos katto kestää, pönttö voi toimia toistakymmentä vuotta, jopa pidempään. Ja vanhoja pönttöjä kannattaa myös korjailla, jos tarpeen. Muutamat lajit ovatkin vähän nirsoja eivätkä hyväksy uuden loistavia pönttöjä. Mieluiten tulisikin löytää jo vähän harmaantuneita laudan pätkiä, joista pönttöjä rakentelee. Etenkin leppälintu on tunnettu siitä, ettei se asetu uusiin pönttöihin vaan tykkää mieluiten vanhoista jo vähän ränsistyneistä pöntöistä, mutta katto niissäkin täytyy toimia.
Luonnonmetsässä kolopesijöitä on 25–30 prosenttia lajistosta. Monet metsien kolopesijät ovat nyt uhanalaisia. Erityisesti metsätiaiset kuten hömötiainen ja töyhtötiainen ovat huimasti vähentyneet metsien muuttumisen myötä. Lahopuut ovat vähissä, enää ei löydy sopivaa lehtipuukantoa, johon hömötiainen pesänsä kaivaisi.
