– Tuolla kyllä palaa talo, väitti varttia vaille kahdeksan aikoihin aamulla lehdentekoon saapunut toimittaja.
Pimeyden keskeltä loimottaneet liekit olivat kieltämättä dramaattinen näky. Mutta ettei siellä olisi vain aamuvarhaisella sytytetty roskarovio?
Hätäkeskukseen soittanut toimittaja ohjasi jo pelastajia paikalle, kun muut ehtivät verstaan pihaan. Saisi vielä peruttua vikahälytyksen, eikä ajelutettaisi palokuntaa turhaan.
Kahden rakennuksen välissä olevan parvekkeen lasista löi ulos kirkas leiskunta. Vaikka rakennus on keskellä kylää, seinät peittivät tulen niin, ettei se vieläkään näkynyt juuri muualle kuin toimituksen pihaan.
Rymistelimme ovia ja painelimme ovikelloa samalla kun hätäkeskus tenttasi puhelimessa lisätietoa kohteesta ja palon laajuudesta. Kukaan ei vastannut sisältä, ja lieskat löivät yhä kirkkaampina yläkerran toisenkin ikkunan takana.
Tuli kiire hakea kännykkää ja kameraa. Talon isännän numero löytyy numerohausta, mutta puhelimeen ei saada yhteyttä. Vaimokaan ei vastaa, mutta pojat löytyvät linjoille. Molemmat ovat sitä mieltä, että äiti on töissä, jos toinen auto on lähtenyt pihasta. Isä sen sijaan on kotona.
Muutamassa minuutissa paikalle pyyhältänyt palokunta on vasta saanut letkut esiin, kun varmistuu, että sisällä olisi todennäköisesti ihminen.
– Perusselvitys, huutaa ensimmäisenä paikalle pääsevän yksikön johtaja.
Hän riuhtaisee alakerran oven auki ja pelastajat alkavat ruiskuttaa sen kautta vettä sisään.
Muutamaa minuuttia aiemmin kiersin taloa ovia ryskytellen. Enkö sitten tullut nykäisseeksi kulkuovea samalla kun hakkasin ovikelloa ja ovea? Olisiko asukas vielä ollut pelastettavissa, jos olisin heti rynnännyt sisään?
Todennäköisesti mitään ei olisi ollut enää tehtävissä. Ovikello oli jo mykistynyt kuumuudessa, eikä sisältä kuulunut edes palovaroittimen ääntä. Jos laite oli piipittänyt, se oli jo sulanut hehkuvassa pätsissä.
Liekit löivät sen verran kuumana, että ovien avaaminen olisi voinut saada palon possahtamaan varomattoman ryntäilijän silmille. Jo minuutteja ennen ikkunat särkeviä lieskoja rakennus oli täyttynyt tappavalla savukaasulla.
Palokunnallakin on tehtävissä kovin vähän. Savusukeltajat eivät tahdo päästä sisälle rakennukseen, joka palaa rätisten juuri siitä kohtaa, jossa asuintilat ovat.
”Pälkäne/Pälkäne, Sahantie, rakennuspalo: keskisuuri”, lukee toimitukseen saapuvassa sähköpostiviestissä, jonka loppuun on listattu kolmen paikalle hälytetyn yksikön tunnukset.
Saman tien perään tulee toinen viesti, jossa kerrotaan muuttuneesta tapahtumalajista. Kyseessä onkin suuri rakennuspalo ja paikalle lähetetty jo 11 yksikköä.
Vastaavanlaisia pelastustoimen viestejä saapuu joka päivä. Tuntuu jotenkin epätodelliselta lukea viesti sen jälkeen, kun on ollut opastamassa palokuntaa paikalle ja tavoitellut talon asukasta ja omaisia. Vielä omituisemmalta tuntuu ensiuutista tapahtumasta kirjoittavasta toimittajasta, joka on itse hälyttänyt palokunnan paikalle.
Tiedotteet ja uutiset muuttavat draaman steriiliksi poliisikieleksi. Niissä puhutaan palosyyn tutkinnasta ja menehtyneestä henkilöstä, jonka henkilöllisyyttä selvitetään.
Ehkä tiedotteita tulee hetken aikaa luettua toisenlaisesta kuvakulmasta. Niistä monet kertovat ihmiselämiä raiteiltaan suistavista katastrofeista. Lapset menettävät isiä, kyläläiset jäävät kaipaamaan naapurin isäntää.
– Oletteko silminnäkijä, toheltaa paikalle pyyhältävä toimittaja.
Isän ruumis on juuri saatu ulos palavasta talosta, kun kaupungista saapunut toimittaja vetää pojan kameran eteen ja ryhtyy haastattelemaan. Kohta juttu olisi nettisivujen luetuimpia.
Kun katastrofi tulee riittävän lähelle, ei ole tarpeen nostattaa tunteita. Faktatkin tuntuvat riittävän raaoilta. Siksi ei tulisi mieleenkään viritellä videokameraa tai häiritä palavan talon äärellä surevaa naapurikaksikkoa, joista toinen on juuri menettänyt miehen ja kodin, toinen isän ja lapsuudenkodin.
Mutta ei omakaan osuus erityisen hienotunteisesti hoitunut. Tuli välitettyä melkoisen karmivat kuolinviestit. Ei varmasti ole kovin mukava saada aamulla hätäistä soittoa palopaikalta, jossa kotitalo palaa taustalla rätisten.
Normaalin ja katastrofin erottava lanka on kovin ohut. Onnettomuus voi tapahtua koska vain. Osaako itse toimia, jos sattuu ensimmäisenä paikalle?
Omat kokemukset eivät ole kovin rohkaisevia. Yllättävässä tilanteessa turvautuu siihen, minkä kautta asiat nykyisin hoituvat. Alkaa soitella vimmaisesti kännykällä. Paljon tärkeämpää olisi osata esimerkiksi ensiaputaidot.
Epävarmemmaksi käyvä maailma pakottaa yhteiskunnat varautumaan entistä paremmin. Tavallisen ihmisen ei kannata murehtia maailman katastrofeista, vaan valmistautua toimimaan arkisessa onnettomuudessa, jossa tarvitaan tavanomaisia pelastustaitoja.
Ja kaikkein tärkeintä on ehkäistä onnettomuudet ennalta. Laittaa esimerkiksi palovaroittimet kuntoon niin kotona, työpaikalla kuin mökilläkin.
