Meillä itse kullakin on taipumus sinistä ajatusta pitävä toiveena jostakin vaikeasti saavutettavasta. Kaikkihan tuntevat tämän Veikko Huovisen tutun hahmon Konsta Pylkkäsen, jonka sininen ajatus oli ”pontikka ruskeassa pullossa, jossa on konjakkiputelin kirkko”. Se oli hänelle jotakin hienoa, mutta niin vaikeasti tavoitettavaa.
Aika on lahjomaton, mutta ehdottoman tasapuolinen yhteiskunnalliseen asemaan, terveyteen, sukupuoleen tai ikään katsomatta. Jokainen vanhenee kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Sille ei mahda mitään. Sen suhteen on tasa-arvo ehdoton. Vain se ratkaisee, kuinka paljon on kulunut niitä vuorokausia syntymästä tähän päivään.
Sininen ajatus vaihtaa kohdetta aina iän karttuessa. Muistan kun lapsena toisten mukana harmittelin miksi olimme niin nuoria, ettemme saaneet kaikkea sitä mitä isommat saivat. Miksi meidän aina täytyy olla vain lapsia, eikö tästä ikinä vanhena. Piti vain elää nopeasti kiihkeällä tempolla eteenpäin, pyrkien saavuttamaan kaikki mahdollinen mitä tietää joillakin olevan, vaikka itseltä puuttuu. Nyt olen sen verran kokeneempi, että tiedän nuoruuden ongelmien korjaantuneen ajan myötä. Keski-ikäisen sininen ajatus haikailee eläkepäiviä. Opiskelut ovat takana. Työ- ja perhe-elämä vakiintunut. Lapset menevät jo omia menojaan. Eihän tässä ole oikein mitään mielenkiintoista. Vähäiset vaihtelut tulevat nopeasti kuluvista lomista ja taas alkaa sama puurtaminen mutta kun pääsen eläkkeelle, niin silloin…
Sitten sekin päivä koitti. Minulla oli aikaa sinisille ajatuksille. Kunhan tästä nyt hetki katsotaan ympärilleen, niin sitten aletaan elämään, koetaan täysipainoisesti kaikki mitä on tähän säästetty ja mitä on jätetty tehtäväksi juuri tässä ajassa. Siinä silmäillessä huomasin että työura on ohi, minua ei enää noteerata työmarkkinoilla eikä kuitenkaan maailma ole läheskään valmis. Yhä harvemmin poikkeilin entisellä työmaalla, kavereita moikkaamassa, kunnes huomasin että olin jo pois ”ympyröistä”. Huoneessani istui toinen, laitteet ja pöydän laatikot eivät enää olleet minua varten. Vauhtikaan ei enää ollut entisensä. Lapset olivat jo omillaan ja heillä oli myös perheet. Kaikenlaista oli tapahtunut. Ystäviä, omaisia, naapureita, työkavereita oli poistunut joukosta. Sininen ajatus on vaalia lasten jälkikasvun hyvinvointia joilla kaikilla on nyt kova vauhti päällä, ja isovanhempien apu tarpeen. Totta kai heitä aina autetaan kun tarvitaan ja pyydetään ja jos oma terveys sallii.
Olen jo aikoja sitten elänyt tuon kaiken, ja siirtynyt uuteen elämän vaiheeseen ja te ikätoverit siellä Korpiniemen Moltsian tai Pakkalan kylillä. Ei ole teitäkään enää sellaista määrää kuin silloin ennen. Tulee väkisin mieleen Metrotyttöjen laulu ”Kylätie on hiljainen”. Kesällä varmaan taas tapaamme toisiamme ja muistelemme aikaa jolloin kaikki oli ”paremmin”. Ei ollut runsaasti ruokaa, sähköä, kulkuvälineitä, vaatteita, kahviakaan, mutta työ oli ainoa jota oli ihan tarpeeksi. Silloin meillä oli toisemme ja se oli paljon. Elimme sinisine ajatuksinemme päivä päivältä kohti parempaa huomista. Kaikki saimme mahdollisuutemme ajallaan. Olen sanonut joskus että jos ei vanhana muuta opi niin ainakin hiljaa kävelemään. Toki tiedän, että suuri osa elämästä livahti ihan huomaamatta ohi. Yht´ äkkiä vain havaitsin olevani jo tässä.
Sininen ajatus jäljellä olevalle ajalle. Kiitollisuus siitä että olen fyysisesti terve, henkisen terveyden saa ympäristö määritellä, olen siinä jäävi. Olen kouluttautunut nykyisin syystä tai toisesta kriisissä olevan henkilön tukemiseen. Koska olen tarvitessani saanut paljon apua vaikeana aikana, haluan antaa sitä puolestani toisille niin kauan kun minusta siihen on. Toivottelen sinisiä ajatuksia kaikille vauvasta vaariin.
Kosti Tuominen
