Oletko joskus rukoillut pitkään jonkin itsellesi tärkeän ja henkilökohtaisen asian puolesta? Saitko rukoukseesi vastauksen, vai odotatko sitä yhä? Entä oletko koskaan joutunut toteamaan olevasi pettynyt saamaasi vastaukseen tai siihen, ettet lukuisista rukouksistasi huolimatta ole sitä vieläkään saanut? Minä olen.
Viimeksi näin kävi alkuvuodesta. Olin jo yli kahden vuoden ajan päivittäin iltarukouksessani rukoillut erään itselleni kipeän asian puolesta saamatta siihen vastausta. Yhden alakuloisen päivän päätteeksi päätin kesken iltarukoukseni lyödä hanskat tiskiin. Mielestäni olin odottanut jo riittävän kauan, ja olisi ollut vähintäänkin kohtuullista Jumalan jo vastata. Mutta koska vastausta ei ollut kuulunut, olin turhautunut ja vannoin Jumalalle tuona iltana, etten enää vaivaisi häntä kyseisellä asialla. ”Antaa olla”, ajattelin.
Seuraavana päivänä kokoonnuimme lähetyksen vastuuryhmän kokoukseen seurakuntatalolle. Kesken kokouksen lähetyssihteerimme Papu selaili kalenteriaan ja ojensi minulle pöydän yli sen välistä löytämänsä kortin. Taisi todeta jotakin sen suuntaista kuin ”saat tästä tällaisen kortin”. Kortissa oli kuva pienestä tytöstä, joka silmät tiukasti suljettuina puristi käsiään ristiin. Kuvan vieressä oli teksti ”Rukoile. Odota. Luota”. Muistan vieläkin miltä minusta tuntui kortin nähdessäni. Ensijärkytyksen jälkeen alkoi väkisinkin hymyilyttää. Ja hävettää. Enkö minä joka kerta Isä meidän -rukouksessakin pyydä ”tapahtukoon sinun tahtosi”? Ja nyt olin kuvitellut voivani määrätä milloin ja millä tavalla Jumalan tulisi rukouksiini vastata!
Tuota korttia parempaa rukousvastausta en taida tulla koskaan saamaan. Ja oikeastaan, tarvitsenko minä enää edes mitään muuta vastausta? Mitä tahansa iloja ja suruja, toiveita tai pelkoja minulla tuleekaan olemaan, saan jättää ne kaikki Isälle varmana siitä, että ne kuullaan ja jonain päivänä ymmärrän saaneeni niihin vastauksen. Minun täytyy vain rukoilla, odottaa ja luottaa.
Marianne Laine
Seurakuntalainen, lähetyksen vastuuryhmä
Onkkaala
