– Ihminen saa olla yhteisössä. Se palkitsee, täyttää henkisen kolon ja antaa jotakin sellaista, jota ei ehkä osaa odottaakaan. Jollakin toisella se on joku muu juttu, mutta jokaisella se on jokin, tiivistää kokemuksiaan seurakunnan toiminnassa mukana olemisesta pälkäneläinen Juhani Järvinen.
Hänelle – kuten vaimolleen Virpi Järviselle – seurakunnan asiat ovat olleet lähellä sydäntä ja luonnollinen osa elämää aina nuoruusvuosista lähtien. Niinpä heidän muutettuaan takaisin kotipaikkakunnalle Tuusulasta 1980-luvun puolivälissä ja Järvisen isän samaan aikaan lopetettua 32-vuotisen seurakuntapäättäjäuransa tuntui oikealta ratkaisulta asettua ehdolle seurakuntavaaleissa.
Vuonna 1987, jolloin Järvinen sitten aloitti oman uransa seurakunnan asioiden yhtenä hoitajana, maailma oli monin tavoin erilainen kuin nykyisin.
– Aina on ollut tiukkaa, mutta tuolloin seurakunnan talous oli vakaa ja tulevaisuus näytti tasaisen turvatulta, kirkkovaltuuston pitkäaikainen puheenjohtaja muistelee.
Niinpä 1970- ja -80-luvuilla suunniteltiin ja toteutettiin rohkeasti uusia tiloja ja henkilörekrytointeja. Nyt samaiset kiinteistöt ovat ikääntyessään kääntyneet rasitteiksi, joita ilman seurakunnan olisi jopa helpompi hengittää.
– Niiden pitäisi olla toimintaa palveleva juttu, mutta nyt ne uhkaavat viedä seurakunnan taloudellisista resursseista liian suuren osuuden. Vanhimpien kiinteistöjen, kuten kirkkojen ja pappilan, kanssa tilanne on erilainen kuin näiden uudempien kohdalla.
Tietyllä tavalla lehden sivu on kääntymässä Järvisen omiin lapsuusaikoihin, jolloin käytössä olivat juuri kirkko ylä- ja alasaleineen sekä pappilat.
Järvinen ajattelee, että vaikka seurakunnan talous ei enää annakaan mahdollisuuksia vuosikymmenten takaisiin kiinteistö- ja henkilöresursseihin, ei taloustilanteen tarvinne ainakaan kaikessa vaikuttaa seurakunnan toimintaan.
– Haastan tulevia päättäjiä rohkeuteen vaihtoehtojen esille nostamisessa – siinä, miten toimintaa joudutaan ja saadaan laskea aikaisempaa enemmän vapaaehtoisten käsiin. Lisäksi nostan esiin markkinoinnin haasteen: miten saada ihmiset huomaamaan ja harkitsemaan oman paikkansa löytämistä seurakunnassa.
Vapaaehtoisesti
Seurakunnan luottamustehtävätkin perustuvat vapaaehtoisuuteen – mikä on Järvisen mukaan hyvä huomioida niiden, joilla rohkeus on loppunut kesken ehdokkuutta miettiessä.
– Varajäsenet ovat sitä varten, että kokouksista voi olla välillä poiskin. Vapaaehtoistoiminnassa muutenkin löytyy aina jokin juuri itselle sopiva tehtävä, ja vastineeksi saa jotain muuta kuin rahaa käteen – henkistä pääomaa, hän muistuttaa.
Kirkkovaltuusto kokoontuu pääsääntöisesti neljä kertaa vuodessa, neuvosto suunnilleen kuukausittain ja eri työryhmät tilanteiden mukaan.
Päätös astumisesta sivuun – 32 vuoden jälkeen – kypsyi muutaman tekijän summana ja sen vahvisti oman pojan asettuminen ehdolle tämänsyksyisissä seurakuntavaaleissa.
– Minun on nyt mukavampi ajatella, että saan jäädä pois. Neljä vuotta sitten näitä ajatuksia jo oli, mutta en päästänyt niitä silloin pinnalle. Vaikka jäänkin pois luottamustehtävistä, toivon että edelleen seurakunta ja jumalanpalvelus saavat olla osa elämääni ja voiman lähteenä.
