Tämän aiheen mukaisesti olin maaliskuun lopussa vetämässä kurssia Suomen Raamattuopiston Vuokatinrannan kurssikeskuksessa Sotkamossa. Viiden päivän ajan paneuduimme aiheeseen viidentoista ihmisen voimin. Nyt kerron, mitä se piti sisällään.
Luonto ympäröi meitä Vuokatinrannassa kaikkialla. Majoitusmökkimme ikkunan edessä avautui kaunis Nuasjärvi. Toisesta ikkunasta näkyi mahtava Vuokatti-vaara. Lähimmäksi vaaraluontoa pääsimme lumikenkäkävelyssä, jonka teimme Naapurivaaralle. Lumikengillä pääsi kapuamaan tiheässä kuusimetsikössä niin kuin aukeilla kalliokumpareilla. Kirjaimellisesti metsän siimeksessä tunsi olevansa aivan luonnon ”iholla.” Kävellessä tuli mieleen vanha sana, jonka evankeliset Maria-sisaret aikanaan toivat Suomeenkin: ”Havaitse Jumala luonnossa.” Niin lähellä luontoa kuin olimme, sana alkoi todella elää.
Lumikenkäilyä enemmän liikunta Vuokatinrannassa oli kuitenkin hiihtoa avarilla paanoilla ja leveillä laduilla. Eräänlaisena ”bonuksena” oli aurinkolatu, joka kulki järvellä, kiersi Karinkullan kylpylän ja oli mitä helpoin hiihtää. Siinä ”hiihtoniilot” keräsivät kilometrejä kirjanpitoonsa!
Hiihto on minulle ollut rakas harrastus viisivuotiaasta asti, kun sain ensimmäiset Parosen puuseppäpajan valmistamat puusukset. Hiihto on luonnollista ja tehokasta liikuntaa. Monet kilometrit hiihdin Pälkäneellä Syrjänharjussa ja Pappilanlahdella. Olipa Aivujärvelle menevä latukin monena talvena hiihtokunnossa. Siellä saatoimme kohdata Tikan Onnin ja Kortetjärven Viljon kanssa.
Raamatussa Paavali neuvoo nuorta Timoteusta: ”Ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vähän, mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen että tulevaisen.” 1Tim.4:8. Ensi lukemalta kuulostaa, ettei ruumista kannata harjoittaa. Siitä on niin vähän hyötyä. Mutta en usko, että Paavali tarkoittaa sitä. Olihan hän itse mitä kovin kävelijä, jonka patikoimien kilometrien määrä oli huima.. Kyllä hän tiesi, että ruumiin on oltava kunnossa, jos aikoo tehdä pitkiä matkoja ja saarnata ihmisille. Siksi hän ei vähättele liikuntaa, mutta tahtoo korostaa jumalisuuden ainutlaatuisuutta merkitystä ihmisen elämässä. Hän ja minä tänään tahdomme sanoa: vaikka ihminen olisi kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa kuollessaan, mutta ellei hänen asiansa Jumalan kanssa ole kunnossa, hänen käy huonosti.
Ihmisen elämän tärkein asia ei ole luonnon vaaliminen tai ruumiin kulttuuri, vaan usko siihen Jumalaan, joka antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Kun välimme Jumalan kanssa ovat kunnossa sydämessämme vallitsee Kristuksen rauha. Silloin voimme liikkua luonnossa siitä nauttien ja voimme hiihtää tai juosta itsemme hikeen lenkeillämme hyvillä mielin. Tämä luottamus antaa elämälle pohjan ja toivon.
Jaakko Uronen,
eläkerovasti
