Tänään, heinäkuun kymmenentenä, on Helene Schjerfbeckin syntymäpäivä ja Suomen kuvataiteen päivä. Se on suositeltu liputuspäivä, mutta virallisen liputuspäivän asemaa sillä ei vielä ole. Helene, laajasti arvostettu kuvataiteilija, on harvinaisessa haastattelussaan sanonut, että taide voi opettaa paljon ja kohottaa yksilöä. Kirkkotaide pyrkii samaan ja voi auttaa ymmärtämään silloinkin, kun sanoja ei ole, tai jopa kurottautumaan sanojen taakse.
Kun pieni Tellervo tuli vuosikymmeniä sitten ensimmäistä kertaa Luopioisten kirkkoon, hän ihasteli niska kenossa katon enkelimaalauksia koko jumalanpalveluksen ajan. Niiden herkkä kauneus teki unohtumattoman vaikutuksen pieneen ihmiseen. Lapsena koettu jättää usein vahvan muistijäljen, ja kotikirkon enkeleistä voi tulla turvallista matkaseuraa pitkälle tulevaisuuteen.
Varhaiset muistot syntyvät monien aistien kautta: painava ovi narahtaa auetessaan, ja jostain ylhäältä alkaa kuulua soittoa, uusi tuoksu tulvahtaa nenään, puinen penkki tuntuu kättä vasten sileältä ja viileältä. Vieressä istuu tuttu aikuinen, jonka kylkeen voi nojata, kun alkaa väsyttää. Mitä sinä muistat lapsuuden kirkkokäynneistä? Onko oma kirkkosi edelleen lähellä vai ovatko vuodet tuoneet siihen fyysistä tai henkistä etäisyyttä?
Kesällä monilla meistä on tilaisuus viettää aikaa lähipiirin pikkuihmisten kanssa. Nuuskia kesäaamun tuoksuja, pulahtaa vilpoiseen veteen, maistella kypsyvät ahomansikat, kierrellä konsertit ja tutkia paikkakunnan taidenäyttelyt. Olisiko nyt myös aikaa istahtaa kirkonpenkkiin, antaa ajatusten tulla ja muistojen muotoutua? Ehkä pörröttää vieressä istuvaa pientä päätä, vilkaista vielä kerran niitä enkeleitä ja jatkaa käsi kädessä matkaa.
Kirkot eivät lomaile heinäkuussakaan ja niissä on usein mukavan viileää. Sydän-Hämeen kirkoista monet toimivat tiekirkkoina ja ovet ovat auki talvikautta enemmän. Mennäänkö hetkeksi hengähtämään!
Outi Takkinen
kesäasukas
