”Antaen herkän ja ilmeikkään äänen ihmisryhmälle, joka elää kahden kulttuurin loukussa, tämä erilainen road movie kertoo meille uuden tarinan rakastettavien päähenkilöiden kautta. Mika Ronkaisen ohjaama dokumentti on isän ja pojan musiikillinen retki yhteiseen tunnemuistiin ja suomalaissiirtolaisuuden historiaan.”
Näin kuvaa tuomaristo Tampereen elokuvajuhlilla yli 30-minuuttisten sarjassa pääpalkinnon voittanutta dokumenttielokuvaa Laulu koti-ikävästä. Palkintoja satoi muitakin, sillä elokuvajuhlien pääpalkintona pidetyn Risto Jarva -palkinnon toinen saaja oli Mika Ronkainen. Tammikuussa elokuva puolestaan valittiin parhaaksi pohjoismaiseksi dokumenttielokuvaksi Göteborgin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
Elokuva esitettiin viime lauantaina Luopioisten Mikkolan Navetalla. Mukana elokuvasta keskustelemassa oli ohjaaja itse.
Ulkopuolinen kaikkialla
Jostakin elokuvasta tietää heti alkukuvasta, että se tulee koskettamaan ja syvästi. Laulu koti-ikävästä on niitä elokuvia, jotka jättävät jälkeensä jälkikuvan, joka resonoi mielessä pitkään.
Toisen polven siirtolaisuuden lisäksi elokuva kuvaa isän ja pojan välistä suhdetta, ulkopuolisuutta ja identiteetin etsimistä. Elokuvassa isä ja poika lähtevät ajamaan Göteborgiin, jonne perhe muutti pojan ollessa 2-vuotias.
Päähenkilöllä, Aknestik-yhtyeen Kai Latvalehdolla on täydellinen vaimo ja täydellinen poika, mutta tyhjä paikka sisällä ei vain täyty. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen kaikkialla, niin lapsena 1970-luvun Göteborgissa kuin myöhemmin Suomessa perheen muutettua takaisin kotimaahan. ”Kyse on identiteetistä, siitä kuka minä olen. Kun sain oman pojan tajusin, että asialle on tehtävä jotakin, jotta pääsen eteenpäin, olemaan kokonaisvaltaisesti oma itseni, Latvalehto kuvailee.
Isä Tauno on entinen entinen alkoholin suurkuluttaja. Poika toteaa jo luovuttaneensa isänsä suhteen. Kunnes viisi vuotta sitten jotakin tapahtui, ja isä lopetti juomisen.
Surusilmäinen poika
Elokuvan alussa rivinvälit puhuvat. On surusilmäinen, selvästi omasta minuudestaan sivuun horjahtanut poika, ja isä, joka piilottaa tärkeän osan itsestään huumoripuheen taakse. Isä ja poika juttelevat niitä ja näitä, katsojaa naurattavat isän yltiökepeät huomiot laitumella seisoksivista hevosista ja tarinat pontikan keittämisestä, joille poika ilmeettömänä nyökähtelee.
Pojan vakavamielisyys ja isän näennäisen kepeä elämänasenne asettuvat vastakkain, luovat jännitteen, jonka aistii purkautuvan jossakin vaiheessa. Ja sitten kaikki purkautuu, isä ja poika kohtaavat toisensa koskettavalla tavalla.
Elokuva päästää katsojan lähelle aihetta ja päähenkilöitä. On ihmeellistä, miten Ronkainen on saanut päähenkilönsä avautumaan niin kipeistä asioista. ”Ilman tätä matkaa ja juomisen lopettamista emme olisi koskaan jutelleet näistä asioista, isä sanoo elokuvan loppupuolella.
Avautuminen johti elokuvaan
Ronkainen selittää luottamuksen syntymistä pääasiassa kahdella asialla. Ensinnäkin Kai Latvalehto on Ronkaisen hyvä ystävä. Toiseksi tekniikalla oli suuri merkitys. Ajokohdat nimittäin kuvattiin siten, että Latvalehtojen auton konepeltiin oli kiinnitetty kamera, ja edessä ajavassa autossa istui Ronkainen, jolla oli langaton yhteys autoon. Tunnin välein pysähdyttiin, ja Ronkainen saattoi pyytää Kain kysyä isältään jotakin asiaa.
– Kailla oli jo alkujaan suuri tarve käydä menneisyytensä lävitse. Vaikka olemme tunteneet toisemme 20 vuotta, en tiennyt juuri mitään Kain historiasta Ruotsissa. Sitten yhtenä iltana Kai tuli luokseni, kertoi kaiken, itki ja puhui tuntikausia, Ronkainen kertoo.
Tätä ennen Kai oli ottanut yhteyttä Ronkaiseen ja kysynyt, oliko tämä pannut merkille, kuinka viimeisen 10 vuoden aikana musiikkimaailmassa oli noussut esille paljon ruotsinsuomalaisia, kuten esimerkiksi Anna Järvinen tai Kent.
Ronkainen tajusi haluavansa tehdä dokumenttielokuvan tästä kaikesta. Identiteetin etsimisestä, siirtolaisuudesta ja siitä, kuinka suomenkielinen musiikki oli siirtolaisille tärkeä ikkuna Suomeen. Elokuvassa matkakuvauksen väliin onkin ujutettu 1970-luvun suomalaissiirtolaisten laulujen livetaltiointeja, joita esittävät toisen polven ruotsinsuomalaiset artistit.
Ronkainen myös tajusi, että elokuvan päähenkilönä olisi oltava Kai itse.
Latvalehto mietti Ronkaisen ehdotusta aamuun saakka, ja suostui. Taunoa sen sijaan ei juuri tarvinnut suostutella.
– Kun Tauno lopetti juomisen, hän päätti, ettei enää piilottele tunteitaan. Isän ja pojan tarinan päätin ujuttaa mukaan tarinaan erään kerran, kun matkustimme kolmisin Luulajaan. Koko matkan kuuntelin Kain ja Taunon naljailevaa, mutta syvimmiltään lämmintä suhtautumista toisiinsa. Jännite heidän välillään todella tuntui.
Dokumentti ja fiktio
Ronkainen toteaa, että hyvin tehtynä dokumenttielokuva lähentelee fiktioelokuvaa. Oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuvaa dokumenttielokuvaa ei kuitenkaan voi ohjata tai käsikirjoittaa kuten fiktiota.
Käsikirjoituksesta Ronkaisella oli olemassa suurpiirteinen runko. Tämän lisäksi hän haastatteli Kain ja Taunon perusteellisesti, jotta tiesi, millaisia tapahtumia ja kohtaamisia voisi odottaa.
– Minulla oli joitakin visioita, mitä halusin elokuvassa tapahtuvaksi. Mutta niitä en tietenkään voinut ohjata elokuvaan, vaan minun täytyi vain odottaa ja toivoa parasta, Ronkainen hymyilee.
Laulu koti-ikävästä oli ensimmäinen Mikkolan Navetan kolmen dokumenttielokuvan sarjasta. Sarjaan on kuitenkin tullut muutoksia, ja 23.3 Mika Kaurismäen Mama Afrikan sijaan Navetalla esitetään Jouko Aaltosen työläismusiikista kertova Kenen joukoissa seisot. Myös itse ohjaaja on paikalla. 6.4. vuorossa on Kovasikajuttu.
