Mummon murinat
Hiljattain Aamulehdessä oli juttua keuhkosyöpätutkimuksesta. Kerrottiin, että sairastuneissa on aika paljon naisia, jotka eivät ole tupakoineet koko elinaikanaan eivätkä ole olleet edes niin sanottuja passiivitupakoitsijoita. Tarkoitettiinkohan sillä esimerkiksi puolison ilmanpilaamisvaikutusta?
Piti miettiä tuota asiaa, kun on kokemusta tupakansavun hengittelemisestä, vaikka ei itse ole eläissään yhtäkään kessua vetänyt. Nuorena yritti opetella, kun se olisi silloin ollut tyylikästä. Otettiinkohan tutkimuksessa huomioon sairastuneen koko elinikä ja kaikki olotilat? Ennen oli niin erilaista tuon käyttäytymisen suhteen. Meidän lapsuudessa sodan jälkeen melkein kaikki miehet tupakoivat. Kotonakin taisi olla kessuviljelmää. Kun pikku taaperona lattialla leikki, niin isä ja naapurin isäntä siinä savutteli. Eikä paljon tuuleteltu.
Koulussa ei kai savua hengitelty, taisi olla kielletty huvi. Mutta kun nuorella iällä mentiin töihin, niin melkein kaikki miehet kessuttelivat. Työpaikkojen kahvitilassa savu kuului asiaan. Ehkä jopa lääkäreillä. Mahtoiko palavereissa ja kokouksissa kukaan 1980-luvullakaan lähteä ulos tupakalle? Sama vapaa-ajalla. Jos tultiin vierailulle, niin moni kaiveli askin taskusta. Ehkä joskus joku ”nirppanokka” emäntä saattoi sanoa, ettei sisällä saa polttaa.
Täällä maaseudullakin tuota savun ympäröimää elämää vietettiin siellä ja täällä vuosikymmenet. Otettiinkohan tuossa passiivitupakoitsijoiden tutkimuksessa huomioon esimerkiksi ravintolatyöntekijöiden altistuminen vaaralle? Muistatteko, että kun silloinen ravintolamme Lyhty sai uudet tilat vuonna 1987, niin yhä sai sisällä tupakoida. Liikkeitten ja pankkien tiloissa savua leijui, kun asiakkaat odottivat johtajan puheille pääsyä. Taisi olla synnytyslaitoksellakin tupakkatila.
Kun vanhana ja raihnaana tuota passiivitupakointiaan pohti, niin kerran näki pahaa painajaisunta, että yski ja köhi pahasti ja lääkäri epäili, että tupakka-altistuksesta ovat keuhkot sökönä. Sellainen uni ei nyttemmin ole uusiutunut, ainakaan vielä. Mutta on yksi painajainen, joka toistuu silloin tällöin. Näkee unta, että myöhästyy töistä. Se on aivan kamalaa: kello raksuttaa, minuutit kuluvat sietämättömän nopeasti. Ei löydy puseroa ei kenkiä, ei avaimia. Kännykkää ei noissa unissa etsitä, sellainen ei vielä ollut keskeinen vempain, kun tämänikäiset mummot yrittivät töihin ehtiä. Hätä ja tuska on kova. Heräämisen jälkeenkään ei meinaa päästä kauhukuvista eroon. Jopa aamukahvin juontia ahdistus häiritsee.
Ihme, ettei moisia painajaisia nähnyt silloin, kun oli elämän ruuhkavuodet, ja silti oikeasti piti töihin ehtiä. Kun tuollaisen unen jälkeen yrittää palata tasapainoon, tulee mieleen muiden painajaiset. Kotikunnassakin on yhä monia tämänikäisiäkin naisia, jotka ovat joutuneet kokemaan sodan jaloista pakenemisen kaikkine kauhuineen. Puhumattakaan siitä, millaisia painajaisia on voinut vuosikymmenten kuluessa kummitella taisteluissa olleitten miesten unissa.
Mymmeli
