Vaikka tällainen vanha höppänä väliin ahdistuu nykyajan teknistyneestä elämästä, niin on siinä hyvätkin puolensa. Jos ei tekniikkaa olisi, niin ei olisi 9. helmikuuta kuultu radiojumalanpalvelusta Luopioisten kirkosta. Tuli etukäteen soitelluksi sukulaisille ympäri Suomea, että he kuuntelisivat. Sai paljon palautetta, että kyllä teillä osataan, sekä sana että musiikki. Harmi, ettei tullut tallennetuksi noita kirkonmenoja nauhalle. Joku hoksaava tuttu varmaan teki senkin.
Vielä pitemmälle kehittynyt tekniikka oli käytössä, kun näimme taannoin Pälkäneen kirkosta televisioidun lähetyksen. Monenlaista taitoa näimme. Kyllä täällä Sydän-Hämeessä osataan. Piti oikein muistella, kauanko kirkonmenoja on radioitu. On hämärä muistikuva, että niitä kuultu jo meidän lapsuudessa, tuossa 1940-luvulla. 
Kun tänä talvena on hiihtokelejä saatu turhaan odotella, muistui mieleen 1990-luvun talvet. Aika paljon pakkasta ja lunta oli niinäkin vuosina, kun Sappeessa kuvattiin Metsolat-sarjaa. Siellä saivat paikalliset avustajatkin palella. Tekniikan ansiosta nuo ankarat säät jäävät elämään, jos vaikka ilmastonmuutoksen takia kunnon talvet vallan loppuvat näistäkin maisemista.
Miten olisivat tänä vuonna vastaavat kuvaukset onnistuneet? Ei mummo tiedä, ei ole lasketteluiässä. Sappeessa tulee joskus käydyksi vain kesäteatterissa. Myös suvimaisemia on filmitekniikka Pälkäneeltä kuvannut. Useampaankin otteeseen. Enimmäkseen kuvissa on saman tuntuista luontoa tällä vuosituhannella kuin joskus 1950-luvulla. Tosin ne vanhan ajan näkymät olivat mustavalkoisia.
Nykyaikana tekniikka on monimuotoista alalla kuin alalla. Kehitys on nopeaa. Ei siinä aina pysy vanha vauhdissa. On ahdistavaa, kun tulee töppäilleeksi esimerkiksi puhelimen kanssa. Kai moni yksinasuva ikätoverikin lähettelee elossaoloviestejä läheisilleen. Joskus unohtaa. Vastaanottopäästä soitellaan. Ei vastausta. Huolestutaan. On vanhus toheloinut nykytekniikan kanssa. On räplännyt niin, että on puhelin vahingossa äänettömällä. Perilliset jo viestivät keskenään, että onkohan mummo hengissä, kun ei vastaa. Onneksi on saatu lähinaapurin numero. Naapuri sitten ovikelloa soittelemaan, ja asia selviää. Mutta turhaa sydämentykytystä ehti jo olla.
Nykytekniikan aikaankin sujuu linja-autossa maksaminen rahalla, mutta nyt pelottaa junamatkustus. Tampereen asemalla ei taida enää olla tavallista lipunmyyntiä. Konduktöörille eivät enää setelit kelpaa eikä edes tavallinen pankkikortti. Ei ole tullut opetelluksi lipun ostamista netistä tai automaatilta. Jälkeläiset neuvoivat hankkimaan jonkin sellaisen debit-kortin. Hankittu on. Lähiaikoina pitäisi yrittää Tampereelta Helsingin suuntaan. Mahtaako uusi kortti kelvata? Entä jos ei, niin heittäisivätkö mummon parinsadan kilometrin tuntinopeudella kiitävästä junasta ulos?
Mymmeli
