Ajatus itsemurhasta ei tullut suoraan. Aluksi se oli vain ajatus, joka kävi hetkellisesti negatiivisen tapahtuman yhteydessä mielessä, mutta ei jäänyt vaivaamaan pidemmäksi aikaa. Jossain vaiheessa ajatuksia alkoi tulla myös neutraaleissa tai jopa ulkopuolisen silmissä positiiviseksi luettavissa tilanteissa. Lopulta ajatukset alkoivat pyöriä pääosin itsemurhan ympärillä. Kaiken pystyi jollain tavalla liittämään siihen, eikä ajatuksia päässyt pakoon.
Mitä hyötyä on hakea apua. Apu ei tuo ystäviä, eikä se poista kiusaamista. Kiusaamista on olemassa yhtä kauan, kuin on olemassa ihmisiä. Miksi siis edes yrittäisi? Kiusaaminen ja yksin jääminen ovat monessa tilanteessa osallisina itsemurhaa pohtivan elämässä. Hyvätkään lähtökohdat eivät kuitenkaan takaa sitä, ettei ajatus omasta kuolemasta alkaisi tuntua parhaalta vaihtoehdolta.
Jokainen itsemurhaa yrittävä tai pohtiva ei välttämättä halua varsinaisesti kuolla. Hän voi vain haluta pois ahdistuksesta, surusta, kiusaamisesta tai väkivallasta. Kuolema tuo lohtua, se on todiste siitä, että kaikkea pahaa on mahdollista päästä pakoon. Yhdelläkään ilkeällä kommentilla tai surun aiheella ei ole väliä, jos kuolee. Päässä voi pyöriä ajatus: kukaan ei pääse kuolemaa pakoon, joten mitä väliä, jos tuota välttämätöntä tapahtumaa aikaistaa?
Itsemurhaa pohtivia tai yrittäviä voidaan pitää itsekkäinä. Heitä kielletään puhumasta aiheesta, koska se satuttaa kuulijoita. Oli tämä sitten totta tai ei, jotkut itsemurhaa pohtivista eivät puhu ongelmistaan, koska kokevat, etteivät halua muille samaa taakkaa kuin itselle. Tämä taas vain vahvistaa ahdistuksen tunnetta, kun asiasta ei pysty edes puhumaan.
Jo valmiiksi ahdistunut henkilö ottaa muiden ”Tapa ittes” -kommentit herkemmin itseensä, vaikka sanoja ei tarkoittaisikaan niitä kirjaimellisesti. Usein aikuiset tuomitsevat tällaiset lapsille osoitetut kommentit hyvin jyrkästi, mutta samaan aikaan heittelevät itse lehtien kommenttiosioissa toisilleen samanlaisia kommentteja. Samaan aikaan ihmetellään, mistä nuoret oppivat olemaan ilkeitä toisilleen ja miksi jotkut kokevat lopulta ainoaksi hyväksi ideaksi viedä hengen itseltään.
”Miksi” on kysymys, joka esitetään useimmin ulkopuolisen suulla. Se on ymmärrettävä kysymys, mutta siihen voi olla hyvin vaikea vastata. Entä jos vastaus ei miellytäkään kysyjää? Entä jos kysyjä vastauksen saatuaan tuhahtaa, todeten, kuinka hän on itse selvinnyt paljon vaikeammistakin tilanteista? Tämän takia omaa oloa voidaan vähätellä muille niin kauan kuin on pakko, ja toisaalta kukaan ei välttämättä edes kysy, miten itsemurhaa pohtivalla menee.
Mitä järkeä on elää ilman tulevaisuutta, miksi enää yrittää, kun sillä ei ole aikaisemminkaan ollut mitään merkitystä? Miksi pidentää omaa kärsimystä ja samalla satuttaa muita pahalla olollaan? Entä jos onkin enää tilanteissa ja elämässä vain fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain aivan muualla? Voiko siinä tilanteessa millään olla enää merkitystä? Maailma on ahdistava, ja ainoa keino päästä ajatuksiaan karkuun on kuoleminen. Nämä voivat olla niitä ajatuksia, joita itsemurhaa pohtiva ajattelee, ja siksi onkin tärkeää auttaa heitä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Anonyymi lukiolainen
