Elämä on pyöreä appelsiini,
kaikki eivät saa sitä kiinni.
Niin kova on pinnaltaan,
että aina joku jättää kuorimatta.
Eivät pysty kynnet,
on nauha ehkä revennyt.
Ehkä pintansa on liian karkea,
ja jollekin sopii vain matta.
Joskus hintansa on liian korkea.
Voi olla niin hapan tunnoltaan,
että jättää haavan pelossa nauttimatta.
Tai kuivaa on tuo jo kauttaaltaan, kenties
kuoressaan liikaa levännyt.
Onko sisin kohtansa mädännyt?
Appelsiini on aina arpa.
Yhdessä appelsiinissa on niin ihanan hedelmäiset palat, että ne paljastavat kaikki etelän salat.
Mehua niin makeaa tirskuvat, jokainen lohko minun silmäni sulkevat ja jokainen kerta kaiken antavat ja saavat.
Auringon lämpöä valavat, niin etten ole halunnut mitään muuta, kuin pitää sen, vaikka jo melkein halkenen.
Mitä lie se valkoinen, maultaan niin puinen, aurinkoisessa appelsiinissa?
Otan aina tarkkaan pois sen, en oikein tiedä miksi, ja miksi se on alla kuoren.
Nyt tiedän. Se on pahan makuinen, kuin painajainen.
Mitä on se valkoinen sinun appelsiinisi palojen välissä?
Haluan raaputtaa sen pois, jotta entiseen palata vois. Mutta en voi.
Elämä, jota nyt elämme on juuri nytkin sitä, meidän elämäämme.
Mieleni kynnet eivät riitä tässä hädässä.
Sellaista veistä ei ole,
sitä ei mikään terä pois vuole.
Mikään ei riitä. Et sinä…
Et koskaan riitä.
Aika ei koskaan riitä.
Mennyt aika ei milloinkaan kiitä.
Istutin sinun appelsiinisi siemenen multaan
ja katselen jo puuta kasvavaa.
Se vie ajatukseni kultaan.
En koskaan anna puuni tehdä hedelmää.
Toista elämäni mittaista hedelmää,
en saata kestää.
Minulla ei riitä enää multaa, mutta minun puuni, minun suuni, minun ruukkuni muistaa ja kasvaa vain kultaa.
Onnen tajuaa, kun sen kadottaa.
Jos oikein onnistaa, sen muistaa. Minä meistä muistan. Yhteistä aikaamme toistan. Sinua muistan ja rakastan.
Katsoin Rauniokirkossa Kuolleet lehdet.
Taivaalla oli yksi tähti.
Sen tähden aika ei ole tullut vielä. Vai, olitko se jo sinä ennen kuin kokonaan lähdet. Joko nyt rakas tähteni minua lohduttelet?
Tuhkasi piilotan laittomuuteen,
meidän ihanien, Proudhonin anarkistien salaisuuteen:
tuleen, tuuleen,
maahan ja veteen.
Täältä yksin lähdemme
tai tänne jäämme.
Kultaa kalliimpaa oli
ja on vain elämämme.
Seppo K. Koivula
