Ympäristö BAM-dokumenttielokuvan alkukuvassa on samanlainen kuin lauantai-iltapäivän maisema Luopioisissa: harmaa, märkä ja viluinen.
Vaan vielä viluisempaa on elokuvan kuvaamassa Siperiassa, jonne 3500 kilometrin mittainen Baikal-Amurin -junarata neuvostoaikana tehtiin. Kymmenvuotisen urakan aikana pakkaslukemat kohosivat toisinaan yli 40:ään.
BAM on yksityiskohtaisuudessaan jotenkin erityisen realistinen elokuva. Siinä kuvataan arkistomateriaalin ja henkilöhaastattelujen kautta, kuinka kaksi työprikaatia aloittaa valtavan työrupeaman, ja kuinka työ haasteista huolimatta lopulta saadaan päätökseen.
Lännestä itään rataa valmistetaan Alexander Bondarin, ja idästä länteen Ivan Varhavskin johdolla. Rata valmistui virallisesti vuonna 1984, jolloin niin kutsuttu kultainen liitos asetettiin paikoilleen.
Elokuvasta löytyy myös metaforisia tasoja. Toisaalta radalla kuvataan symbolisesti elokuvan henkilöiden elämänkaarta.
– BAMin voi myös ajatella olevan elokuva siitä, ettei suuria unelmia enää ole. Ettei asioita enää tehdä vain aatteen vuoksi, ohjaaja Jouni Hiltunen toteaa.
Ostolupa autoon
Luopioisten Mikkolan Navetan venäläistä arkea esittelevän dokumenttielokuvasarjan aloittanut BAM kuvaakin hyvin neuvostoajan idealismia ja aatteen paloa. Elokuvan alussa kuvataan hurmoshenkistä Komsomol-nuorten joukkoa, joka intoa puhkuen lähtee rakentamaan rautatietä, vaikka suurin osa heistä ei sellaista puuhaa aiemmin ole tehnyt.
Kolmen vuoden lomattomasta työstä nuorille luvattiin ostolupa autoon ja kunnon palkka. Ikävä kyllä inflaatiot söivät säästöt, ja monet autot jäivät ostamatta. Ja kun aluksi rataa kutsuttiin ”tulevaisuuden tieksi”, sanottiin sen lopulta olevan tie, joka ei vienyt minnekään.
Alexander Bondar toteaa elokuvassa, ettei vastaavanlainen aatteen vuoksi toimiminen Venäjällä enää ole mahdollista. ”Ihmiset tekevät töitä vain palkan, eivät ihanteiden vuoksi. On surullista, ettei nuorilla ole enää tällaisia suuria projekteja”.
Elokuvaa tehtiin kuin rataa
Jouni Hiltusen mukaan elokuva valmistui yhtä hitaasti ja kituen kuin junarata.
– Kokonaisuudessaan elokuvan teko vei kymmenisen vuotta. Elokuvieni ideat ovat minulle usein pakkomielteitä, joiden syntyperää en osaa tarkoin määritellä.
Alun perin Hiltusen piti tehdä elokuva pelkän arkistomateriaalin turvin. sattuman kaupalla hänen eteensä osui artikkeli kahdesta prikaatinjohtajasta, jotka Hiltunen tajusi haluavansa kirjoittaa mukaan käsikirjoitukseen.
– Tosin minulla ei ollut hajuakaan, keitä nämä miehet olivat ja missä päin Siperiaa he asuivat.
Hiltusella kävi kuitenkin uskomaton tuuri, sillä saapuessaan Tyndan kaupunkiin hän löysi miehet heti. Elokuvan tekoon miehet suostuvat hetimmiten.
Baikal-Amurin rataa rakennettaessa miehiä oli kuitenkin kuvattu vuosikausia, ja se näkyi heidän käytöksessään.
– He olivat selvästi leipääntyneitä kameran edessä olemiseen. Lopulta kävi niin, että aina kun tulimme Tyndaan kuvaamaan, heillä sattui olemaan jotakin muuta tekemistä. Aika työn teimme, että heidät saatiin kameran eteen.
Eikä kuvauslupien hankkiminenkaan helppoa ollut, sillä Venäjällä ei ole lupa kuvata junia. Niinpä elokuvantekotiimi hankki johtoonsa venäläisen elokuvaohjaajan, joka sai Venäjän turvallisuuspalvelulta paperit, jonka mukaan kaikkien oli autettava heitä elokuvanteossa.
– Viranomaisvalvonta Venäjällä on todella tiukkaa. Jos yöllä kuvasit ulkona junaa, sieltä saattoi mies ryömiä metsästä sanomaan, ettei junaa saa kuvata, Hiltunen kertoo.
Ennen BAMia Hiltunen on tehnyt elokuvat venäläisistä elinkautisvangeista ja valaanpyynnistä Koillis-Siperiassa.
– Venäjällä hauskinta on se, että kaikki kielletään ja mitään et saa tehdä, mutta lopulta kaikki on sallittua, kun maksat siitä tarpeeksi rahaa.
Dokumenttielokuvasarjaa jatkaa Virpi Suutarin Valkoinen taivas lauantaina 9.11. kello 14. Ohjaaja on paikalla keskustelemassa elokuvasta.
