Oletko uskossa? Oletko uskomassa? Oot sä joku uskovainen vai?
Olen kokenut tällaiset kysymykset ahdistavina. Ne vetävät rajan ihmisten välille. Kysymyksen takana on hienoinen epäilys siitä, ettei tuo toinen ihminen kuulu meidän porukkaan.
Kristitylle on terveellistä pohtia vakaumuksensa perustaa. Uskon kysymykset ovat herkkiä kysymyksiä, ja ne on parasta kysyä ensin itseltä.
Mitä ajattelen Jeesuksesta? Kuka hän on? Miten hän vaikuttaa minun elämässäni? Olenko minä uskossa?
Uskon ja epäuskon raja kulkee kristityn sydämessä – ei ihmisten välillä. Toisella tavalla uskovan ihmisen kohtaaminen voi olla koe, joka testaa: olenko minä tosissani, ja elänkö niin kuin uskon.
Ei ole oikein, jos sellaisessa kohtaamisessa teeskentelee ja peittää oman vakaumuksensa. Mutta on huomattava, että kovin innokas todistaminenkin saattaa olla vain epäuskon peittämistä.
Uskon antaja on Jumala itse. Jumala ottaa meidät kasteessa lapsekseen, omaan porukkaansa.
Kastetussa kristityssä Pyhä Henki tekee työtään: luo uskon ja luottamuksen. Jos usko saa ravintoa, se kasvaa.
Joskus tulee kasvun pyrähdyksiä ja toisinaan kaikki tuntuu taantuvan. Tärkeää on muistaa se, että usko ei riipu tunteistamme eikä sitä voi verrata toisiin.
Jumalanpalveluksessa seurakunta tunnustaa yhteisen kristillisen uskonsa. Siihen voi yhtyä, vaikka ei olisikaan niin varma.
Botswanan kirkon jumalanpalveluksessa minua on puhutellut laulu, jossa esilaulajan laulaa uskontunnustuksen lause kerrallaan ja seurakunta vastaa: ”Minä uskon!” Kertosäkeessä tunnustetaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja pyydetään häntä vahvistamaan heikkoa uskoa.
”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Mark.9:24.
Marjo Ihalainen
seurakuntapastori
Kangasalan seurakunta
