Kerron teille sadun, sillä näinä aikoina tämmöistä ei voi tapahtua.
Timo tuli Pohjanmaalta Helsingin keskustaan poliisiksi 1980-luvun alussa. Nuori ja vahva mies otti nopeasti paikkansa arvostettuna ammattimiehenä.
Sininen univormu vaihtui välillä harmaaseen, sillä pätevää reservinupseeria tarvittiin YK-tehtävissä. Sieltä sotilas ajeli sen ajan tyyliin pois verovapaalla punaisella Porschella.
Vain harva jaksaa painaa täysillä koko uraansa hälytystehtävissä, jotka välillä näyttäytyvät hyvinkin vaarallisina. Niinpä Timo parin vuosikymmenen jälkeen siirtyi vapaaehtoisesti pois yövuoroista hieman kevyempiin valvontahommiin.
Organisaatiouudistuksen myötä Helsingin poliisipiirit lakkautettiin ja ydinkeskustan legendaarisista Roban tiloista jouduttiin luopumaan. Alkoi mittava muutto alkuvuonna 2012.
Suurimman osan tavaroista siirsi luonnollisesti ulkopuolinen firma, mutta Keskustan piirin kalustoon kuuluneelle siviilimalliselle pakettiautolle tuli käyttöä moneksi kuukaudeksi lähes jokaiselle arkipäivälle.
Timo otti pestin vapaaehtoisesti, ei sitä hänelle kukaan erityisemmin tarjonnut. Täysin korvaamaton apu. Pyyteettömästi mies ajoi joko yksin tai kaverin kanssa milloin mihinkin.
Käytöstä poistettavia kalusteita vietiin kierrätykseen, muille poliisiasemille tai kaatopaikalle. Viikoittain syntyi asiaa Riihimäen ongelmajätelaitokselle.
Porukka siirtyi Pasilaan asteittain. Remontoituihin huoneisiin kannettiin uudet huonekalut, mutta yhtä jos toista puuttui. Jumperiin lastattiin vanhoista työtiloista roskakoreja, kynätelineitä, nitojia ja muita toimistotarvikkeita.
Piirin nuuka päällikkö halusi uuteen virkahuoneeseensa vain reilut kuusi vuotta entisessä työpisteessä sijainneet naulakon, kaapit, neuvottelupöydän, siihen kuuluneet istuimet sekä muita tarvekaluja. Timo naureskeli ääneen kantaessaan johtajan keinutuolia viidennestä kerroksesta alas kadulle. Pomo pyysi näet appiukkoaan tekemään itselleen kiikun, kun kuvitteli vuonna 2005 pääsevänsä loppusijoituspaikkaansa. Veikkaus ei osunut kohdalleen. Pasilassa vierähtää vielä muutama vuosi, mikäli elonpäiviä riittää.
Ajamista piisasi ja työtunteja karttui. Pankkiin ylityöt laitettiin, ei maksuun.
Uuden organisaation mukainen päällystöesimies sai vihiä runsaasta tuntikertymästä ja soitti ylikonstaapelille määräten urakkamiehen heti vapaalle, ettei pankki räjähdä silmille. Haalarimies kuittasi asian: ”Tehdäänpä tämä muutto ensin ja otetaan haukut sitten.”
Toimintayksiköistä muodostui niiden vähentyessä todella suuria. Hallintoa pyrittiin pienentämään ja keskittämään, jotta väkeä saataisiin lisää etulinjaan. Poliisin tekniikkakeskus ajettiin alas ja siirryttiin konsernipalveluihin.
Äkkiä selvisi, ettei näin isossa talossa jakelu toimi, kun yksittäisille kolmivuorotyötä tekeville virkamiehille osoitettuja varustelähetyksiä postitetaan samaan osoitteeseen joskus kymmeniä päivässä. Puhumattakaan muista virantoimituksessa tarvittavista sadoista vempeleistä.
Piti perustaa keskusvarasto ja logistiikkaa hoitamaan valittiin tämän sadun päähenkilö.
Kone jyskyttää 24/7, joten virka-ajan ulkopuolista huoltoa tarvitaan. Tukussa joutuu pyörähtämään monta kertaa viikossa, jotta poliisin perusvihannekset ja juomiset löytyvät kylmäkaapeista. Kahvinkeittimet porisevat yötä päivää ja tiskikoneet surraavat. Keskivertopoliisi osaa laittaa lautasen koneeseen, mutta kaappiin nostamisen hoitavat siihen erikoistuneet.
Taisin tuurailla lähintä esimiestäni, kun minulle tultiin esittämään puurokattilan hankintaa. Eikä mitä tahansa pataa, vaan tilavaa vaippasellaista. Huttua keiteltiin kokeeksi tyhymielessä aamuisin ja keitos tahtoi palaa pohjaan. Uusi kattila hommattiin vähin äänin suorahankintana kertomatta hankintatiimille.
Käytäntö vakiintui ja puuro maistuu isolle porukalle varhaisina aamuhetkinä. Sitä saa ostaa omakustannushintaan Orjatorilta, joksi suuri taukotila nimettiin silloin, kun siellä vielä tehtävät jaettiin. Sadunkertojan ei tarvitse selittää, kuka toimi yhtenä puuhamiehenä edellä kerrotuissa hankkeissa.
Yhtenä aamuna Timo tupakoi poliisitalon pihalla pyörätelineiden lähistöllä, kun naispuolinen työntekijä miltei itkua vääntäen työnsi pyöräänsä. Kumi näytti puhjenneen.
Illan suussa ihmetys valtasi mielen. Renkaassa pullotti ilma ja kettingit kiilsivät rasvaisina.
Neito meni kysymään asiasta aulavartijoilta, jotka kertoivat päivällä kiinnittäneensä huomionsa tuntemaansa Timppaan.
Mies oli kiivennyt polkupyörän rengas olkapäällään kerroksiin ja tullut jonkun ajan päästä takaisin. Minulle hän hommasta kysyessäni tokaisi: ”Mikä tuo nyt, niin kävi sääliksi.”
Sen pituinen se.
