Eletään vuotta 1859. Alaskassa työskentelevä suomalainen Hjalmar Furuhjelm ostaa itselleen intiaanityttö Tsamon, ostaa vapaaksi, kuten Furuhjelm sanoo. Mies suunnittelee kouluttavansa tytön, niin että tämä pääsisi pidemmälle kuin keittiöpiiaksi. Tsamo taas uskoo, että hänestä tulee isäntänsä vaimo.
Furuhjelm ottaa tytön mukaansa palatessaan takaisin Suomeen. Tsamo kastetaan kristinuskoon, hänelle opetetaan ruotsin kieltä ja hyviä pöytätapoja. Ainasta tulee hänen uusi nimensä.
Tytön kuvitelmat vaimona olemisesta romahtavat, kun Hjalmar Furuhjelm avioituu oman säätynsä mukaisesti. Elämäntilanteensa muutoksesta suivaantunut Tsamo heittää teevedet Hjlamarin nuorikon helmoille, minkä vuoksi tyttö joutuu lähtemään talosta ja muuttamaan Helsingistä Karjalohjalle ikäneidon hoiviin.
Sieltä Tsamo jatkaa kiertolaisena Mäntsälään kirkkoherran kasvatiksi joutuakseen taas opettelemaan uuden kielen, nyt suomen. Tästäkin talosta tulee lähtö, kun kirkkoherra suuttuu tytön omasta uskosta kumpuavaan haluun nostaa korppi Jumalan tilalle.
Ilman musiikkia
Tsamon tarina on totta. Siitä ovat Anatasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio ohjanneet näytellyn dokumenttielokuvan, joka nähtiin Mikkolan Navetalla viime lauantaina. Yleisö seurasi tuota elokuvaa hievahtamatta, tuskin hengityksen ääniä päästäen, kuten Osmo Rekolainen asian ilmaisi.
–Ihailen elokuvan tekijöitä, sitä, miten leikkaukset on tehty. Hienosti edetään kohtauksesta toiseen, Rekolainen kiitteli.
Elokuvaa voi joku pitää hidastempoisena, mutta Navetan yleisöä rauhallisuus ja ilman taustamusiikkia toimiva kerronta viehättivät.
–Hämäläinenkin pysyi hyvin tahdissa, Virpi Yli-Vakkuri vahvisti.
–Paine oli kova, että elokuvassa olisi enemmän äksöniä, ohjaaja Markku Lehmuskallio kertasi taustoja.
Anja Tuokko tunnusti elokuvan alusta lähtien pelänneensä, millaiseksi tytön ja hänet ostaneen isännän suhde muodostuu. Lehmuskallio vastasi tähän, että jokainen katsoja saa itse päätellä, mikä tilanne on,
Minäkuva murenee
Uudet ihmiset Tsamon ympärillä tarkoittavat periaatteessa hyvää, kun he pukevat tytön nätisti, opettavat kieltä ja antavat mahdollisuuden käydä koulua. Samalla he kuitenkin tulevat särkeneeksi sen minäkuvan, minkä intiaanityttö on ehtinyt luoda elämänsä ensimmäisinä vuosina.
Tsamo pakenee hänelle luotua uutta minuutta painamalla korvalleen simpukan, joka yhdistää hänet menneisyyteen ennen myyntiä, ja kuuntelee sen tutun turvallista kohinaa. Erityisen rakas tytölle on myös musta viitta, jonka selkämystä koristaa korpin kuva, korpin, jonka hän kokee suojelevan itseään.
Varhaislapsuudessa opitut pakanalliset uskomukset säilyvät, vaikka uusi ympäristö ja uudet ihmiset yrittävät sovittaa Tsamoa omaan muottinsa. Tyttö piirtää korpin kuvan Hjalmarin kodin lattiaan ja ikäneidon kodin oveen. Molemmista ne on pestävä pois. Tuttu ja turvallinen viittakin määrätään hävitettäväksi.
–Varhaislapsuus oli hyvin tärkeä identiteetin luomisessa, Lehmuskallio painotti.
Korppi edusti Tsamon verisukulaisille maailman valoa, kristityt taas ovat tottuneet pitämään korppia kuoleman lintuna.
–Kukaan ei elokuvassa kysy, miksi Tsamo piirsi korpin kuvia, Anneli Pekkala-Jalava ihmetteli.
Ajankohtainen aihe
Tsamon elämä päättyi hyvin lyhyeen, kun hän kuoli Suomessa lavantautiin vain 13-vuotiaana. Hänen tarinansa on yksilötason ilmentymä alkuperäiskulttuurin törmäämisestä valtakulttuuriin.
Erilaisten kulttuurien kohtaamiset ovat totta juuri nytkin meidän silmiemme alla, kun Suomeenkin tulee yksinään, ilman perhettä alaikäisiä turvapaikan hakijoita.
–Elokuvan aihe on hyvin ajankohtainen, Virpi Yli-Vakkuri vahvisti.
Tsamon ohjaaja Markku Lehmuskallio, joka oli keskustelemassa elokuvasta Mikkolan Navetalla, on tullut tunnetuksi juuri kulttuurien kohtaamisista tekemistään dokumenttielokuvista.
