Asuttuani yli 41 vuotta USA:ssa muutin takaisin koti-Suomeen. Olin kasvanut Helsingissä, setäni asui Tampereella ja Korkeakoskella ja lapsena kuvittelin, että oikeasti olen sielultani metsien, peltojen ja järvien keskeltä. Viidestä kotitekoisesta lapsestani neljä sai tulla Suomeen opiskelemaan collegen jälkeen – he ovat kaksoiskansalaisia. He perustivat omat perheensä Helsinkiin ja Ouluun. (Meillä oli yksitoista muutakin lasta, tietysti biologisia ihmisiä kaikki!)
Lasten koulunkäynti on hyvin eritasoista USA:ssa riippuen täysin missä asuu. Siis kun etsii kotia koulutuksensa jälkeen, lapsiperheen on katsottava, mikä prosentti verodollarista menee paikalliseen kouluun ja sitten vasta etsitään sopiva talo kodiksi. Koska miehelläni oli huipputason koulutus, pystyimme valitsemaan lapsillemme hyvätasoisen koulutuksen pienessä Harvardin kaupungissa. Kolmesta Suomeen muuttaneesta lapsestamme tuli opiskelua arvostavia opettajia.
Minä olin hyvin aktiivinen koulujen vapaaehtoisissa hommissa. Aina kerroin, kuinka koko Suomessa arvostetaan kaikkien korkeatasoista koulutusta asuinpaikasta riippumatta. 1980-luvulla biljonääri Annenberg sai tietoonsa, kuinka monissa eri osavaltioissa ja suurkaupungeissa oppimistaso oli niin surkea, että ”ylioppilaat” pystyivät vain hädin tuskin lukemaan tai laskemaan. Edelleenkin allekirjoituksen paikalla saattaa olla puumerkki ja sille todistaja! Annenbergin johdolla yliopistot kehittivät ”charter school” -pilottiprojektin, joita perustettiin maanlaajuisesti tutkimaan eri opetustyylejä ja oppimistapoja. Tutkimusten mukaan noin 65–70 prosenttia oppii niin kutsutusti normaalisti ja 30–35 prosenttia eri tavalla. Muistetaanhan, että ”normaali” on vain matemaattinen keskiarvo ja että diagnoosi ei määritä koko persoonaasi vaan vain tavan, joka määrittää missä ehkä tavallisesta poikkeavia opetustapoja tarvitaan.
Annenbergin johtaman tutkimuksen tavoite oli koulutuksen mahdollistaminen kaikille lapsille, kaikilla tasoilla, myös erityisoppilaille arvostavalla ja tarvittavalla tavalla. Yksi ensimmäisistä ja arvokkaimmista ”löydöistä” yllättikin monet – koulujen ja luokkien tai ryhmien koko! Parhaaksi ja tehokkaimmaksi määrittyi 8–15 oppilasta mieluiten pienessä (puhtaassa) koulussa. Merkityksellistä oppimisen ja lapsen kehityksen kannalta olivat myös eri ryhmien tai koko koulun yhteiset tilaisuudet, kuten viikoittaiset kokoontumiset, yhteiset retket, urheilu, kulttuurinäyttelyt, konsertit ja niin edelleen. Koulun teatteriesityksiin osallistuivat kaikki luokat. ”Meidän” koulumme (Frances W. Parker Essentia Charter School), jota nuorin lapsemme kävi 7–12-luokat, oli koulu, jossa opettajiksi opiskelevat Harvardin yliopiston opiskelijat suorittivat opettajaharjoittelunsa. Olin koulussa arvonimellä School Mam = kouluäiti yli 15 vuotta osallistuen kaikkeen mielenkiintoisella tavalla.
Siis pitkä johdatus haluamaani sanomaan: muutimme Suomeen talvella 2008 ihanaan paikkaan Kangasalan-Sahalahden-Pakkalan-Tursolaan, kuten talokaupan asiakirjoissa kerrottiin. Iloisena löysin juuri tuon parhaan esimerkin – pienen, ihanan, puhtaan, yhteisöllisen koulun, jonka tukijoukkoihin kelpasin jäseneksi vain parin kuukauden sisällä muuttomme jälkeen. Vilpeilän Valpas on fantastinen yhteisö, joka tukee aivan ihmeen esimerkillistä pientä, tehokasta ja oppilaitaan rakastavaa ja kannustavaa koulua, jonne on turvallista tulla, jossa on turvallista olla ja jossa opettajat ovat oppilailleen turvallisen tuttuja.
Vilpeilän koulu ei ole vain kustannus, se on sijoitus tulevaisuuteen! Kangasalan päättäjät, tehkää hyvä päätös ei vain tähän hetkeen vaan pitkälle tulevaisuuteen.
Jo koulumummiksi varttunut,
Mimmu Hartiala-Sloan
