Myönnetään, olen hieman hevoskammoinen tai ainakin hevospelkoinen. Ja mihinkäs muualle juuri hoitovapaalta takaisin töihin palannut toimittaja lähetetään kuin ratsastamaan. Edellinen – ja ainoa – ratsastuskokemukseni on Särkänniemen Lasten eläintarhasta. Kalle-poni kuljetti tuolloin 5-vuotiasta tulevaa toimittajaa sulavasti.
Puitteet elämäni toiselle ratsastukselle ovat kieltämättä upeat: alla säyseä ja rauhallinen islanninhevonen Lätty, ja tukena Hanna Paasion asiantunteva opastus. Tärkeintä kuitenkin on, että Hanna pitää Lätyn tiukasti köyden päässä maastoratsastuksen ajan.
– Kokematonkin ratsastaja voi lähteä maastoon, jos ryhmä on tarpeeksi pieni ja alla tarkoitukseen hyvin soveltuva hevonen, Hanna Paasio tietää.
Suuntaamme maastoon Sappeen Matkailukeskuksen parkkipaikalta aurinkoisena torstaiaamuna. Hevosen selkään pääseminen on operaatio sinänsä, mutta onnistuu lopulta suhteellisen vaivattomasti. Opin muutaman peruskäskyn: liikkeelle, seis, vasemmalle ja oikealle. Enimmäkseen luotan kuitenkin siihen, että Hanna ohjaa minunkin hevoseni oikeaan suuntaan.
Ehdin hätäisesti miettiä, miltä eteneminen hevosen selässä mahtaa tuntua, kun lähdemme jo liikkeelle. Lätty askeltaa tasaisesti myös metsäpolulla. Hanna neuvoo minua nojaamaan eteenpäin ylämäissä ja taaksepäin alamäissä. Samalla hän kertoo islanninhevosten askellajeista eli käynnistä, laukasta, ravista ja töltistä. Karkotan mieleeni tulevan ajatuksen siitä, että Lätty päättäisikin yhtäkkiä ruveta laukkaamaan. Käynti riittää minulle näin ensi alkuun mainiosti.
– Islanninhevoset ovat varmoja etenijiä myös maastossa. Ne ovat myös laumasieluisia, eli ne liikkuvat mielellään lähellä toisiaan, Paasio selventää.
Haittaako, jos jännittää?
Noin kilometrin ratsastuksen jälkeen huomaan, että reisilihakseni ovat melkoisen kireällä. Jalkojen pitäisi kuulemma olla mahdollisimman rentoina, mutta minkäs teet, kun rauhoittavasta opastuksesta huolimatta jännittää melkoisesti. Mahtaako Lätty aistia, että sen matkustaja on hivenen hermostunut?
– Hevoset vaistoavat ratsastajan tuntemukset yksilöllisesti. Toiset saattavat reagoida jännittävään, pelkäävään ratsastajaan hermostumalla, mutta toisille, kuten Lätylle, asialla ei ole merkitystä, Paasio selventää.
Maastossa on mukana myös Heinosen Mikko lehtemme ilmoituspuolelta. Välillä kaikki kolme hevosta eli Mikon Nöpö, Hannan Silli ja minun Lätty kulkevat niin liki toisiaan, että hevospelkoista hiukan hirvittää. Ja hirvittää myös silloin, kun Nöpö yhtäkkiä kieltäytyy jatkamasta matkaa haluttuun suuntaan. Lätty ja Sillikin menevät tästä hieman hämilleen, ja hetken metsässä vallitsee pattitilanne. Hanna ja Mikko klaaraavat kuitenkin tilanteen hienosti. Minä tyydyn vain jännittämään Lätyn selässä. Enpä minä juuri muuta osaisikaan tehdä.
Mieli lepää metsässä
Pysähdymme upeissa maisemissa sijaitsevalle laavulle kahville. Melkein naurattaa, kun yritän saada ruhoni alas hevosen selästä. Koska tyylipisteitä ei lasketa, niin laskeutuminen myös onnistuu lopulta. Pannukahvi maistuu taivaalliselta luonnon keskellä. Metsässä on mukavan rauhallinen tunnelma.
Kun suuntaamme tauon jälkeen takaisin ratsaille, oloni tuntuu hieman luottavaisemmalta. Hevosen selkään kiipeäminen sujuu sutjakammin ja uskaltaudun ottamaan kamerankin riippumaan kaulaani: Jos vaikka uskaltaisi irrottaa käsiä sen verran ohjaimista, että saisi näpättyä muutaman kuvan. Olisi mukavaa, jos jutun kuvitukseen saisi ratsastavia henkilöitä, mietin. Pystyn ottamaan tasan yhden kuvan, jonka laadussa ei ole paljon ylpeilemistä. Kuvassa näkyy Hannan selkä ja pelkkiä puita. Päätän jatkossa keskittyä hevosen selässä pysymiseen.
Parin kilometrin lenkin jälkeen olen tyytyväinen siitä, että selvisin maastosta kunnialla. Oli hieno tunne, kun Lätty totteli mukisematta käskyjäni pariin otteeseen. Kapuan hepan selästä alas aiempaa notkeammin. Kolmikymppisenkin lihasmuisti näemmä oppii vielä nopeasti. Uskottelen itselleni, että olin loppumatkasta jo aavistuksen rennompi. Ehkä näin jopa olikin. Upea elämys joka tapauksessa.
