Maaseudun lainalaisuudet pätevät Sappeen Huipussa. Kun lavalla nähdään juurevaa Suomi-rockia, tupa on täynnä väkeä. Sen sijaan hiphop tai englanninkielinen rock eivät vedä väkeä samaan tapaan.
Syyskauden vetonaula oli jälleen tuttu ja turvallinen Popeda. Sen sijaan Don Johnson Big Band ja lauantaina esiintynyt Poets of the Fall eivät saaneet yleisöä toivotulla tavalla liikkeelle. Paikalle saapuneita väljyys ei haitannut: suosikkibändinsä pääsi näkemään lähes kosketusetäisyydeltä ja ympärillä oli tilaa jorata. Bändit palkitsivat kuulijat mainioilla keikoilla.
Lauantaina Huipussa esiintyneellä Poets of the Fallilla on kaikki palaset kohdallaan. Bändillä on riittävästi hyviä biisejä puolentoista tunnin keikkaan. Viimeisiltä levyiltä ei ole noussut ensialbumeiden kaltaisia suurhittejä, mutta niiltä löytyy keikkatilanteessa toimivia piristeitä, jotka poikkeavat sopivasti perusrockin kaavasta.
Enemmän kuin puoli voittoa on se, että Poets of the Fall on bändi, josta tytöt tykkäävät. Sillä miehet tulevat kyllä naisten perässä keikoille. Bändi on harvinainen poikkeus, sillä sen slovarit edustavat tuotannon kirkkainta kärkeä. Hitaiden nojailukappaleiden lisäksi yhtye vetoaa naisiin perinteisillä rock-kliseillä. Tukka on hyvin ja treenatut käsivarret paljaana. Solisti Marko Saaresto esittää kapinallista hammastikku sormissa ja huulilla, kun tupakka olisi liian tuhmaa. Kitarasankari Olli Tukiainen on niin taitava, ettei kuusi kieltä riitä.
Bändi on päässyt alkuaikojen imelästä yleisön kosiskelusta. Se keskittyy soittamaan, eikä ohjailemaan, missä kuulijoiden kädet pitäisi olla tai mitä yleisön pitäisi hoilata. Kun tuntuu siltä, että pitää ottaa kontaktia, Saaresto hyppää yleisön sekaan jonkin biisin ajaksi.
Miehen kannattaakin keskittyä laulamaan, sillä kappaleiden välissä kuullut tarinat tuovat mieleen peräkylän aloittelevan iskelmätähden. Vaivaannuttavat jorinat vievät turhaan huomion bändistä, joka näyttää ja kuulostaa isolta – ja jolla on taito tehdä hyviä biisejä, jotka lopulta tekevät bändin isoksi.
