12-osainen TV-sarja Roba pyörähti käyntiin 1.10.2012. Kuvausympäristö on minulle kovin tuttu, sillä olen työskennellyt po. poliisiasemalla yhteensä 24 vuotta. Väki talosta poistui kevään mittaan ja viimeinen mies sammutti valot 4.6.2012. Itse olin Eteläisen poliisipiirin viimeinen päällikkö lokakuun 1. päivästä 2005 huhtikuun alkuun 2012.
Näyttelijävalinnat lisäsivät selkeästi katsojien kiinnostusta. Kaupallinen kanava hamstrasi nipun tuttuja naamoja. Tunnetut koomikot rakensivat nyt pääsääntöisesti vakavaa draamaa. Sivusta seuraten ennakkovalmistelut tehtiin huolellisesti. Poliisimme opastivat näyttelijöitä käytännön asioissa.
Kävipä joukko ihmettelemässä minun virkahuonettani ja siellä sijainnutta appiukon tekemää keinutuolia. Minä en näytä olleen esimerkkinä, kun piirin päällikön henkilökuvaa on muovattu. Tai sitten en tunne lainkaan itseäni.
Tositeeveehen verrattuna vauhti luonnollisesti on vinhempaa ja tapahtumia osuu vajaan tunnin jaksoon mahdottoman paljon enemmän kuin oikeassa elämässä. Eipä näitä muuten kukaan jaksaisi katsella.
Otokset ovat kuitenkin kaikki tosia, vuosien saatossa sattuneita. Eivät jokainen Helsingin keskustassa, mutta yllättävän moni kuitenkin.
Keikkaa tulee kadonneen henkilön etsinnästä, lasten ja nuorten käsistä karanneista kotibileistä tai heidän ulkosalla tapahtuvasta juhlinnastaan, ase- ja pommimiehen kiinniottamisesta neuvotteluineen, raiskausepäilyistä, mielisairaan kanssa asioimisesta, koulukiusaamista, siis ylipäätään elämän kirjo koottuna.
Sattumuksista on tehty näytelmää, niitä alleviivataan, korostetaan sekä ammutaan tarkoituksellisesti yli. Oikeassa elämässä ei naljaileva poliisi välty päivittäisiltä painiotteluilta, kyse on enimmäkseen puhumalla tehtävästä sovittelutyöstä.
Virkakunnan kahvihuonepuheet ovat menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin yhteiskunnassakin ajateltiin vähistä ulkomaalaisista toisella tavalla. Maahanmuuttajataustaiset ovat tarkkoja kohtelustaan, poliisi pääsee helpoimmalla käyttäytymällä heidän asioitaan setviessään äärimmäisen neutraalisti.
Myöskään naispuolisia kollegoita ei juuri ollut kuulolla vuonna 1976, jolloin itse aloittelin. Viittaukset korruptioon ovat utopiaa. Ketään ei myöskään hakata nurkan takana, vaikka tämä sanoisi tai uhkaisi kuinka lahjakkaasti. Toimintayksikön johtaja ei työnny sotkemaan tuloksentekijöittensä työskentelyä. Ne ajat, jolloin kentän osaamista vielä oli, ovat kaukana menneisyydessä.
Joskus ihminen siirretään vastoin omaa tahtoaan toisiin tehtäviin. Syynä on useimmiten organisaatiomuutos. Vaihdosta edellyttävät poikkeuksetta neuvottelut ja sopivaa polkua yritetään hakea yhdessä. Ketään ei heitetä yllättäen uuteen hommaan.
Arkea maalataan mallikkaasti. Johtamisjärjestelmä ylikonstaapeliin saakka kuvataan oikein. Tehtävänjaot menevät osapuilleen kohdalleen. Keikkojen käsikirjoitukset ovat lähellä totuutta.
Parisuhde- ja perhejutuissa on kovin yleistä, ettei asianomistaja halua edistää syystä tai toisesta rikoksen selviämistä. Työkaverit ovat pääsääntöisesti siskoja ja veljiä keskenään. Pahat keikat puidaan yhdessä ja menetyksiä surraan. Silloin tällöin syntyy voimankäyttötilanteissa fyysisiä vammoja.
Jotkut tehtävät saattavat mennä ihon alle ja ne kiinnostavat syystä tai toisesta ensipartion jäsentä tavallista enemmän. Kovia kokenutta työyhteisön jäsentä ei päästetä lähtemään yksin ennen kuin tapahtumat on käyty läpi.
Kyse on nykyisin hyvällä tasolla olevasta vertaistuesta. Tarpeen niin vaatiessa työterveyshuolto ottaa asiasta kopin.
Salilla käydään ja oluella myös, saunailtakulttuuri tosin on katoamassa. Kotona odottavat omat murheet ja ilonaiheet. Monesti on läheisten kannalta parempi, ettei kaikkea työssä tapahtunutta vie kotiin aiheuttamaan turhaa pohdintaa äidin tai isän töistä. Saattaapa puoliso joskus väittää työparin tuntevan siipan häntä paremmin.
Pitkään alalla – molemmilla puolilla – olleet ovat etunimituttuja keskenään. Joku juttu voi selvitä sitä kautta, turhilta väännöiltä vältytään.
Poliisi eksyy välillä kaidalta polulta ja tuomitaan. Aina tulee myös virkamiesoikeudellinen sanktio, miltä siviilit pääsääntöisesti välttyvät.
Kun virkaveli osuu kohdalle syyllistyttyään rikokseen, esitutkinnan tekevät muut kuin omat työkaverit myös pikkujutuissa. Kuten olemme lehdistä lukeneet, myös ylimmät poliisiviranomaiset saavat silloin tällöin ylinopeussakkoja siinä missä me muutkin. Vakavamman epäilyn kohdistuessa poliisiin tutkinta tehdään toisessa poliisilaitoksessa syyttäjän toimiessa tutkinnanjohtajana.
Julkista valtaa käyttävät kunnan ja valtion virkamiehet ajautuvat hekin joskus pientareelle. Nykyään ”hyvä veli”-järjestelmä ei enää pelaa heidän kohdallaan, jos joskus sellaista on ollut.
Osien esittäjät osaavat hommansa – näyttelijäntyön erittäin hyvin. Ahdistunut ja leipääntynyt ylikonstaapeli, hänen hymytön partiokaverinsa, kiusattu vahvan itsetunnon omaava naispuolinen yksinhuoltaja, itsetietoinen nuori kolli, epävarma piirin johtaja, kurkkuharjaa antava poliisipäällikkö, väsynyt apupäivystäjä, itseoppinut psykologi sekä partainen kaiken tietävä mutta myös taitava tutkija.
Mainioita tyyppejä kaikki, muistuttavat joiltakin osin oikeita ammattitaitoisia poliiseja. Tosielämässä olisivat tosin melko pian köydenjatkona tai hullujenhuoneella käyttäytyessään sarjassa esitetyllä tavalla. Ei nimittäin kestäisi pää. Sarjaa piti katsoa pari jaksoa huomatakseen koomikoiden olevan erinomaisia näyttelijöitä.
Maikkarin nettisivuilla kommentoi jokaisen jakson jälkeen yksi Helsingin parhaista kenttäjohtajista, ylikonstaapeli Esa Martikainen. Esan viisaat ja kiihkottomat sekä ehdottoman asialliset kannanotot kannattaa lukea sieltä.
Olen joskus sanonut työmme olevan erinomaisia näyttelijäsuorituksia joka tasolla.
Sinun on oltava vakuuttava, vahva, empaattinen ja joskus kova sekä peittää tunteesi. Kun puhut jotakin missä hyvänsä tilanteessa, Sinua yleensä kuunnellaan, joten sanomasi pitää saada menemään perille.
Sanaton viestintä saattaa lopputuloksessa näkyä enemmän kuin vuorosanat. Onpa käynyt niinkin, että hyvä suoritus palkitaan aplodeilla.
Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.
