Valkeakoski-opiston Pälkäneen näytelmäryhmän tämän kevään näytelmävalinta katkaisee monta vuotta jatkuneen satunäytelmien sarjan. Ensi-iltansa saa ensi lauantaina Kati Kaartisen Lea-palkinolla palkittu nuorisonäytelmä Aina, jota ei edes suositella alle 10-vuotiaille.
– Ryhmän toiveena oli saada tehdä jotain erilaista, näytelmää, joka tarjoaisi uutta haastetta. Tulin ajatelleeksi Kaartisen tekstejä, ja kun meillä sattui olemaan tänä vuonna sopivan kokoinen porukka, lähdimme tekemään Ainaa. Loppujen lopuksi nuorille ei kovin paljon näytelmiä ole kirjoitettukaan, joten tämä tuli kuin tilauksesta meille, ohjaaja Anne Helminen kertoo.
Aina kertoo lasten maailmasta, ja näyttelijät ovat nuoria, mutta sanoma on tärkeä ennen kaikkea aikuisille. Ainassa aikuisuuden tuoma turva katoaa lasten ulottumattomiin juuri silloin, kun olisi vastattava tärkeimpiin kysymyksiin: mitä on elämä ja mitä on kuolema.
Pimeä ei ole lopullista
Aina kuvaa lapsen elämän suurinta mahdollista tragediaa, vanhempien menettämistä.
Kahden sisaruksen, 11-vuotiaan Ainan ja 4-vuotiaan Aarren isä on kuollut ja äiti sairastaa vaikeaa masennusta. Ainan on huolehdittava pikkuveljestään ja teeskenneltävä naapureille ja luokkakavereille, että kotona on kaikki kunnossa.
Näytelmässä eletään tavallista lasten arkipäivää kodin, päiväkodin ja koulun välillä, mutta kun kokonaisuuden hallinnasta puuttuu aikuisen panos, pienistä asioista kasvaa suuria. Kaikki tavallinen, kuten syöminen, nukkumaanmenot ja päivähoidon sijaisjärjestelyt, jäävät pikkutytön murheiksi.
Pääosaa esittävä Wilma Palomurto on vaativan tehtävän edessä tulkitessaan Ainan tuskaa. Hän tekee kipeänsuloisen ja uskottavan Ainan, joka kamppailee urhoollisesti arjen vaikeuksissa.
Aina väittää kyselijöille, että vanhemmat ovat eronneet, matkoilla tai yötöissä, koska kuolema ja sairaus ovat liian vaikeita sanoja. Isälle hän puhuu salaa kohti taivasta, utelevien kavereiden keskellä vaikenee.
Ainaa ympäröivä pimeys ei ole läpäisemätön vaikka näytelmän alussa siltä tuntuukin. Lasten lohduttomuuteen alkaa vähitellen löytyä aikuisten läsnäoloa ja huolenpitoa. Näytelmän aikuisten yritykset lohduttaa surevaa tyttöä ovat välillä avuttomia, mutta sellaisinakin ne ovat enemmän kuin ei mitään.
Ainan lohdullinen sanoma onkin, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Pimeääntottumisleikki voi silti päättyä valoon.
Kieli tuo kepeyttä
Kipeästä aiheesta huolimatta Aina ei ole yksiulotteisen synkkä näytelmä. Erityisesti aikuiset henkilöhahmot ovat huvittavia ja yllättäviäkin, kuten aluksi hömpältä vaikuttava mutta loppujen lopuksi pelastavaa valoa säteilevä naapurin täti (Oili Äijälä). Hän pistää asiat arvojärjestykseen ja tarvittaessa aikuisetkin kuriin.
Kati Kaartisen teksti on uskottavaa ja raikasta lasten ja nuorten kieltä, ja nuoret näyttelijät osaavat ottaa sen luontevasti haltuun. Replikoinnin puolesta vaativin rooli on Ainan pikkuveli Aarre, joka ei osaa vielä kaikkia kirjaimiakaan, ja jonka repliikeissä kuuluu mainio nelivuotiaan maneeri.
Pyry Vaismaa tulkitsee Aarrea ällistyttävän taitavasti. Roolin rakentaminen vaati häneltä sitkeää työskentelyä.
– Kun me alettiin tehdä tätä näytelmää, tarkkailin kaksi kuukautta pikkusiskoani, joka oli silloin juuri neljävuotias. Seurasin, miten sen ikäinen elehtii ja puhuu, hän kertoo.
Ainan ja Aarren henkisesti sairastuneen äidin rooli on nuoren tytön tulkittavaksi rankka. Äitiä on näyteltävä liikkeillä ja liikkumattomuudella, olemattomin sanoin ja elein. Siru Syrjynen kertoo, että äidin rooli pakottaa miettimään omaa kohtaa elämässä: mitä jos minulle kävisi näin?
– Mutta osaan kyllä jättää roolin pois harjoitusten ulkopuolella, ei se jää painamaan, hän kertoo.
Toisessa roolissaan napakkana sijaisopettajana hän saa tuulettaa toisenlaisia tunteita, mutta roolista toiseen on hypättävä pikavauhtia, ja sen Siru Syrjynen taitaa. Voimattomana sängyllä makaavaa äitiä ja revityissä farkuissa poukkoilevaa opettajaa ei helposti samaksi näyttelijäksi tunnistaisi.
Ainan kaverit Jenni (Julia Majaniemi) ja Kalle (Marika Eerola) ovat osa sekä näytelmän hauskuutta että vakavuutta. Nenäkkäät ja tiedostamattaan itsekkäät esimurrosikäiset ovat hekin omalla tavallaan vähän hukassa, ja teini-ikäiset näyttelijät osaavat näppärästi omaksua itseään nuorempien hahmot.
Minimalismi puree
Pälkäneen Teatterin satunäytelmissä on totuttu näkemään runsas, värikylläinen lavastus. Ainan lavastus on tarkoituksellisesti niin niukka kuin
mahdollista.
– Suurta tarinaa ei haluttu hukuttaa yksityiskohtia pursuavaan taustaan, Anne Helminen selittää.
Minimalismi on hyvä valinta, sillä rekvisiitan siirtely toisi turhaa hälyä ja katkoja tiiviisti toisiaan seuraavien kohtausten välille. Teksti on niin vahvaa, että kaikki tarvittava syntyy itsestään sen ympärille.
Tehosteina vuorottelevat valo ja pimeys, jotka kuvaavat myös Ainan ja Aarren sisäistä maailmaa. Ohjaus vie tekstin rohkeasti epätoivon ytimeen yrittämättä silotella.
– Tämän näytelmän tekeminen on vaatinut paljon ihmisluonteen eri puolien käsittelyä ja pohdiskelua. Olemme olleet ihan erilaisten asioiden äärellä, kuin aikaisemmissa näytelmissä. Teimme muun muassa eläytymisharjoituksen, jossa jokaista haastateltiin roolihahmona. Piti mennä hahmonsa nahkoihin enemmän kuin mitä näytelmän teksti edellyttää, ohjaaja kertoo.
Näytelmä nojaa vahvasti musiikkiin, mikä on näyttelijöille tuttua aikaisemmiltakin vuosilta. Laulujen sovitukset ovat tehneet Janne ja Jarmo Rantanen. Valoista ja tekniikasta vastaa Marko Salminen.
