”Yllätä minut!”, huudahtaa kokkina olevalle rotalle työnsä hylännyt ja sitä kautta ilon elämäänsä ja etenkin syömiseensä löytänyt ruokakriitikko Disneyn Rottatouille-animaatiossa. Tuota yllättymistä tapahtuu radiokanavien musiikkitarjonnan osalta kovin harvoin. Kun – tai ennemminkin jos – tällainen yllätys tulee eteen, ei se välttämättä ole pahaksi, kuten radioiden musiikkivastaavat tuntuvat luulevan. Silmäni rävähtivät eittämättä pesuvadin kokoisiksi, kun eräänä päivänä työpaikalla auki ollut Radio Sun läväytti iänikuisen Kaija Koon jälkeen ilmoille peräkanaa Alice Cooperia, HIMiä ja Whitesnakea. Vielä suurempi on ollut hämmästys, jopa kunnioitus, kun kyseinen asema on välillä uskaltautunut soittamaan euroviisutaustaista musiikkia. Enkä todellakaan viittaa Abban Waterloohon.
Monipuolisuudeksi ja yllätyselementiksi en suostu laskemaan sitä, jos kuulen Suvi Teräsniskan laulavan Yön vanhoja ja jo muutenkin liikaa soitettavia kappaleita tai televisiosta tuttujen Jari Sillanpään, Cheekin, Jonne Aaronin, Katri Helenan ja Erinin kierrättävän toistensa kappaleita. Yllättämisessä esimerkiksi Groove FM onnistuu joka viikko, ja saman saa usein aikaan myös Radio Aallon Akustinen aamupäivä sunnuntaisin: mistä muualta voit kuulla akustisena live-vetona Bon Jovin Wanted dead or alive tai keräilyharvinaisuuden Hoobastankin Running away? Akustisen aamun iloa tosin latistaa toisinaan se, että osa kappaleista soi turhan tiiviillä kiertonopeudella.
Mistä radioiden musamestarit ovat ylipäätään saaneet vahvistusta luulolle, että ihmiset kaipaavat soittolistoja? Siitä, että ne tekevät kanavasta jollakin tavalla tunnistettavan – ja ennalta-arvattavuudessaan samalla erittäin ärsyttävän? Kun työpäivän aikana kuulee viidettä kertaa saman kappaleen, uhkaa hyväkin kipale tylsyä puuduttavaksi. Samalla käy sääliksi sitä radioääntä, joka vailla mahdollisuutta kanavan vaihtoon kuulee päivittäin saman biisilistauksen läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja joutuu kenties ohessa kehumaan, miten tämä Jesse Kaikurannan uusi, tyystin edellisten laulujensa kaltainen jollotus, on aivan tolkuttoman hyvä. Tragikoomisuuden huipentuma ovat joillakin kanavilla erikseen pyöritettävät ”kanavan soitetuimmat kappaleet” -ohjelmat.
Maailma on täynnä musiikkia: uutta ja vanhaa, ikimuistoista, unohdettua ja uudelleen löydettyä, iskelmää ja rokkia, suomalaista, saksalaista ja amerikkalaista. Salaisissa toiveissani on, että linjattomuus siirtyisi joillakin radiokanavilla juontajien puheista musiikkipuolelle eikä uusia musiikkielämyksiä tarvitsisi metsästää vain harvoista ja valituista erikoisohjelmista.
Musiikkia pitäisi muutenkin kunnioittaa enemmän. Jos niin sanottu levyttävä artisti tekee yksittäisen merkkiteoksen – kuten Beatlesin Hey Jude, Princen Purple Rain, Lynyrd Skynyrdin Freebird tai Michael Jacksonin Thriller –, ei sitä pidä radiossa soittaa ellei ole valmis soittamaan sitä kokonaan.
On äärimmäisen turhauttavaa, kun kuuden minuutin tunnelman nostatus päättyy vaille tiedossa olevaa huipennusta antikliimaksiin ja kappaleen vaimenemiseen juontajan juttujen alle. Jos lähetysaika on rajallista, valitkaa siihen kohtaan joku lyhyempi kappale tai varoittakaa pätkäisystä etukäteen – sama pätee jopa Ylen radioimiin messuihin, joista lähetys on tapana katkaista ennen aikojaan.
Ja vaikka taideteoksia eivät aina olekaan, mitä siitäkin tulisi, jos kaikki lehtijutut loppuisivat kes
Jani Oksanen
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja,
jolle Black Sabbathin Paranoidin sijaan kelpaa myös
Radioheadin Paranoid Android – ja oli se kumpi näistä,
tai mikä muu tahansa, niin mielellään alusta loppuun.
