Toukokuun alussa luonto herää uuteen loistoon. Talven aikana mustavalkoinen maailma on kietonut kaiken elämän horrokseen. Keskellä talvea puut ja kasvit näyttävät ikään kuin kuolleilta. Ne kyllä seisovat paikallaan ja liikkuvat tuulen mukana, mutta jokin elämän virta niistä näyttää uupuvan.
Mutta kun lumet sulavat ja kevään ensiaurinko suuntaa säteensä niihin, jostain tyhjästä nousee uusi verso, kuollut herää eloon, uusi elämä alkaa.
Kun ihmisiltä nykyään kysytään sitä, mikä on kristinuskon keskeisin sanoma, vastauksena kuulee usein jotain lähimmäisenrakkaudesta, hyväksymisestä, rakkaudesta ja armosta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ne kaikki ovat enemmänkin seurausta jostain suuremmasta, joka jää usein piiloon.
Kristinuskon ydin on yksinkertainen: Jumala on tullut ihmiseksi, jotta me pääsisimme todelliseen elämään ja kirkkauteen. Itse me emme siihen pääse, mutta Jumala, joka on täydellinen rakkaus, on meidät siihen kutsunut. Ja tämä kutsu on joka päivä uusi niin etsijöille kuin jo matkalla oleville. Me kaikki voimme herätä uuteen kevääseen kun käännämme katseemme kohti Kristusta, Jumalan rakkauden aurinkoa.
Jeesus kysyy meiltä tänään, lähdemmekö mukaan? Haluanko herätä uuteen elämään, uuteen kirkkauteen, joka ei ole tästä maailmasta, mutta joka siitä huolimatta on meille luontaisinta? Jumala on tarkoittanut ihmisen elämään yhteydessä häneen, elämän antajaan. Silloin myös löydämme oman arvokkaan itsemme ja todellisen elämän.
Siksi meille sanotaankin tänään:
”Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room.8:15-17)
Tuomas Meurman
teol.yo.
Kangasalan seurakunta
