Suomen kirkossa ja kirkosta on keskusteltu rajusti viime aikoina. Erilaisia, yksittäisiä aiheita on vuorollaan nostettu kiistakapuloiksi.
Kirkon päättäjät ja keskeiset vaikuttajat ovat olleet ikävässä asemassa kaiken keskellä. Jos päätökset tai mielipiteet ovat olleet joidenkin mielestä liian konservatiivisia, he ovat vastanneet eroamalla kirkosta. Jos taas on kuljettu liberaalilla linjalla, jäsenkatoa on syntynyt toiselta laidalta.
Kaikkien näiden yksittäisten kysymysten taustalla on kuvamme Jumalasta ja henkilökohtainen suhteemme Häneen.
Tähän elettävään aikaamme kuuluu yhä voimakkaammin humanismi ja yksilökeskeisyyden korostaminen. Ihminen tietää, ymmärtää ja päättää. Elämän hallinta halutaan pitää omissa käsissä, kaiken on oltava sallittua. Monenlaiset mielihalut ohjaavat elämäämme. Jumalastakin tulee silloin oman elämäntapamme kuva.
Raamattu opettaa meille, että ihminen on Jumalan kuva. Se tarkoittaa myös mielenlaatua ja elämäntapaa. Hän on antanut meille Sanansa ohjeet puolustamaan ja varjelemaan meitä.
Ei Hän muutu, vaikka maailma muuttuu. Hänen silmissään väärästä ei tule oikeaa eikä pahasta hyvää. Vasta, kun ihminen antaa Jumalalle sen paikan, joka Hänelle Luojanamme kuuluu, elämän yksittäiset, tärkeät kysymykset löytävät vastauksensa.
Ei kukaan meistä parhaansa yrittäenkään pysty elämään Jumalan täydellisen tahdon mukaisesti. Sen tähden me tarvitsemme Jeesusta. Hän on meidän pelastajamme, opettajamme ja auttajamme elämän tiellä.
Olen kuullut kertomuksen miehestä, joka pääsi piipahtamaan Taivaassa. Jeesus oli sen portilla toivottamassa ihmisiä tervetulleiksi. Hän esitti jokaiselle tulijalle vain yhden kysymyksen: Opitko sinä maan päällä ollessasi rakastamaan minua?
Siinäpä meille haastetta koko elämän ajaksi.
Kari Mikkonen
pastori, Kangasalan seurakunta
