Nuoren pojan paidassa lukee ”Better bodies”, parempia vartaloita. Hihaton paita paljastaa hyvin erottuvat olkavarren lihakset, mutta treenattu vartalo on vain urheiluharrastuksen sivutuote. 14-vuotiaan Jesse Viitaharjun harjoittelu tähtää siihen, että kiloinen kiekko ja nelikiloinen kuula lentävät mahdollisimman pitkälle. Kiekonheitossa Viitaharju pyöriikin ikäluokkansa kymmenen parhaan joukossa tuloksella 40,46 metriä. A-rajan ylitys tietää paikkaa nuorten suomenmestaruuskisoihin Orimattilaan elokuussa.
Alkukesästä Viitaharju oli vielä listalla viidentenä, mutta nyt – kesken kiivaimman kilpailukauden – hän potee jalkaansa.
– Polvi on kipeä, koska reisilihaksen kiinnityskohdassa on tulehdus. Kiinnikkeet eivät pysy mukana kasvussa, mutta onneksi se menee nopeasti ohi, Viitaharju sanoo toiveikkaasti, vaikka rasitusvamma harmittaakin.
Kilpailujen ja jalkatreenien lisäksi taukoa tulee lajiharjoittelusta. Viidestä kuuteen kertaan viikossa harjoitteleva Viitaharju purkaa harjoitteluvimmaansa kuntosalilla ja maastopyörän selässä.
– Torstai on vapaapäivä, samoin sunnuntai, jos huomaan kropassa väsymystä. Aika vaikea on kuitenkin jättää harjoituksia väliin. Ei vain voi lusmuta, Viitaharju tunnustaa.
Montaa huippuheittäjääkin valmentava Anssi Mäkinen laatii innokkaan harjoittelijan ohjelman. Valmennusvastuu siirtyi Mäkiselle Viitaharjun äidiltä Maria Takalolta pari vuotta sitten. Yleisurheilu- ja hiihtotaustansa turvin muutaman vuoden poikaansa valmentanut Takalo hoitaa nyt pääasiassa kuljetusta, kustantamista ja kannustusta. Harjoittelukautena kaksikko suunnistaa Pirkkahalliin 2–3 kertaa viikossa Tampereen Urheilijoiden treeneihin. Triatloniin ”hurahtanut” Takalo tekee omat treeninsä sillä välin, kun Jesse hioo kiekko- ja kuulatekniikkaa.
– Jos Anssille sanoo, että johonkin koskee, saa varmasti tehdä tuplatreenin, Viitaharju luonnehtii tiukkaa ja tarkkaa valmentajaansa.
Ajanpuute pakotti valintoihin
Alun perin Takalo johdatti poikansa urheilun pariin Jessen rasitusastman vuoksi. Hiihdolla aloitettiin, ja heittolajeihin poika tutustui 6-vuotiaana, koska serkku heitti keihästä.
– Keihäänheitto ei ollut niin kivaa kuin kiekko ja kuula, Jesse Viitaharju muistelee.
– No ei kai, kun sinulla tuli käsi aina kipeäksi, Takalo perustelee.
Keihäänheitosta syntyneen rasitusvamman vuoksi Viitaharju kokeili yleisurheilun lisäksi jalkapalloa ja salibandyä. Harjoitteluaikataulujen vuoksi lajivalinnat tulivat nopeasti vastaan.
– Aluksi tykkäsin jalkapallosta. Joukkuelajeissa pitää kuitenkin ajatella ja pelata samalla lailla kuin muutkin, ja minä haluan mennä oman pään mukaan, Viitaharju perustelee siirtymistään joukkuelajeista yksilölajeihin.
– Jesse oppi poikkeuksellisen nopeasti kuulan pyörähdystekniikan, koska liikerata on sama kuin kiekonheitossa. Kuulantyönnössä tarvittava voima taas tukee kiekonheittoa. Jessen ikäinen urheilija saisi vielä harrastaa monipuolisesti eri lajeja, mutta kyllä hän on jo valintansa tehnyt, Maria Takalo toteaa.
Huima kehitys vaatii myös malttia
Tänä kesänä välineen koko kasvoi sekä kuulassa että kiekossa. Viitaharjun mukaan siirtymäaika vaatii malttia, muuten paikat rikkoutuvat.
Voimaharjoitukset alkoivat noin kaksi vuotta sitten kepillä, jolla haettiin oikeita liikeratoja. Tämän jälkeen siirryttiin tankoon, ja noin vuosi sitten lisättiin painot. Viitaharju ei halua paljastaa, paljonko penkissä nousee, mutta kehitys on ollut huimaa. Pojan mukaan tärkeintä on huolehtia nopeudesta ja venyttelyistä, koska niissä kehitys pysähtyy parin vuoden sisällä.
– Salitreeneissä on tärkeää, ettei tee liian suurilla painoilla. Heittäjälle pituus on tärkeä ominaisuus, enkä halua esimerkiksi välilevynpullistumaa kasvua häiritsemään, poika toteaa järkevästi.
Puheista huolimatta kuulostaa siltä, että äitiä tarvitaan nimenomaan hillitsemään liikaa treeni-intoa, erityisesti rasitusvammojen piinatessa. Voimaharjoittelun mukana ravinto nousee keskiöön, ja siksi Takalo kouluttautui ravintovalmentajaksi.
– Jesselle tuli jo pienenä selväksi ravinnon merkitys urheilussa. Kaverukset vetivät karkkia niskaan ennen jalkapallopeliä, ja pelistä ei tullut mitään, Takalo nauraa.
Terveellisen ja monipuolisen ruoan lisäksi täytyy huolehtia erityisesti proteiinin saannista. Kanaa, raejuustoa ja kalaa kuluu, ravintolisät tulevat mukaan vasta myöhemmin. Huippu-urheilussa arkipäiväistyneet dopingaineet eivät saa Viitaharjua lämpeämään.
– Ei se ole aitoa, lihaksetkin ovat luonnottoman näköiset nestepussit. Aidoilla konsteilla täytyy pärjätä, voimalajien vastapainoksi piirtämistä harrastava Viitaharju kommentoi.
Pettymyksiä täytyy myös harjoitella
Takalo kuvaa poikaansa ”äärikunnianhimoiseksi”, kilpailuvietti on kova. Takalon mukaan häviämisen tuskaa on puitu monet kerrat metsässä, ja pettymyksen käsittely on parantunut iän myötä. Vastaavasti voitto maistuu.
– Mitali tuo mielettömän ilonpurkauksen, varsinkin jos voittaa isomman kaverin. Ikäluokkani suurin heittäjä on 198-senttinen. Pituus ja pitkät vipuvarret tuovat heittoihin pituutta, mutta pienempi kaveri pystyy korvaamaan niitä tekniikalla, räväkkyydellä ja voimalla. Toivottavasti kasvan edes 180-senttiseksi, 174-senttinen Viitaharju pohtii hieman huolissaan.
Viitaharju seuraa kehittymistään treenipäiväkirjan avulla ja ottamalla valokuvia lihasten kehittymisestä. Vertaistukea harjoitteluun hän hakee myös netin keskustelupalstoilta. Treeniseurana salilla kulkee voimaharjoittelusta kiinnostunut Jere Riikola. Tavoitteet etenevät maltillisesti porras kerrallaan, mutta päämäärä on selvä.
– Kuka urheilija nyt ei haluaisi voittaa olympiamitalia? Jesse Viitaharju vastaa kysymyksellä.
