”Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee… tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään.”
Syksyn taas lähetessä tämä on kohta täyttä todellisuutta. Tai oli ainakin silloin, kun olin itse lapsi ja koulussa laulettiin syksyn lauluja, jotka muistuttivat lähinnä hautajaisvirsiä. Ulkona satoi vettä, ja koulupäivä oli pitkä, pimeä ja synkkä. Siinä laulaessa tuli kiistattoman selväksi, että syksy on ikään kuin vain paha välivaihe ennen siirtymistä parempaan, eli talven riemuihin.
”Kiiltää jo jää, näin viilettää saa pitkin pintaa, on hauskaa tää…” laulettiin sitten myöhemmin talven riemuista, puhumattakaan siitä, kun päästiin joululaulujen pariin, joiden näkymätön sädekehä poisti synkkyyden moninkertaisesti, oli laulu sitten muuten miten melankolinen tahansa.
Monelle suomalaiselle lauluntekijälle syysteema on varmasti ollut hyvä inspiraation lähde, sillä melankolista luonnettahan meillä riittää ja näissä lauluissa se pääsee monesti oikeuksiinsa. Kaikenlaisesta surkeudesta laulaminen on meille helppoa.
Katsoin syksyn virsiä virsikirjastamme. Niitä löytyi yksi. Jostain syystä syksystä runoileminen on ollut virrentekijöille vaikeaa. Ehkä on vaikeaa pukea aihe, luonnon kuihtuminen, elämänmyönteiseen muotoon.
Tuo yksi ainut varsinainen syysvirsi, 575, on kuitenkin sekä sanojen, että sävelmän osalta hyvin positiivinen. Sanoituksessa ei surra luonnon lakastumista tai ikävöidä parempaa huomista, vaan eletään ilolla juuri tässä hetkessä. ”Nyt hehkuu kauneutta myös lakastuva maa. Puut ruskan kirkkautta kantavat loistavaa… On täynnä lahjojasi kätesi, Jumala. Soi syksy kiitostasi maan kaiken kasvusta.” Myös virren sävelmä on hyvin reipas, raikas ja elämänmyönteinen.
Tämän kauniin ja lämpimän kesän loppupuolella kannattaa yhä katsella ympärilleen. Syksyn edetessä huomaamme, miten oikeaan tuo virren runoilija onkaan osunut runoillessaan tuon vuodenajan loistavuudesta. Tosin syksyllä huomaamme helposti senkin, miten muuttuvainen ja myös haavoittuvainen luonto on.
Ensimmäisten syksyn myrskyjen saavuttaessa meidät luonto muuttuu nopeasti ja ruskankin loisto himmenee lehtien putoillessa maahan. Senkin tähden näistä loppukesän tunnelmista kannattaa nyt nauttia. Hiljalleen luonto tästä lakastuu ja vähitellen kylmenevien säiden myötä maa siirtyy karussa muodossa horrostilaan odottamaan kevättä. Uutta alkua. Näin Jumalan luomistyö jatkuu koko ajan myös meidän ajassamme.
Meidän ihmistenkin elämään tulee jossain vaiheessa syksy. Aika, jolloin ”voimat hiljaa hiipuvat ja tarmo poissa on,” niin kuin virsirunoilija muotoilee. Se ei ole kuitenkaan paha asia, jos asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa. Kristityn päämäärä on iankaikkisessa elämässä, taivaan kodissa ja elämän syksy viitoittaa tietä tätä päämäärää kohti.
Raamatun sana ei kehota meitä huolehtimaan, vaan elämään iloiten juuri tätä päivää. Meitä kehotetaan nauttimaan kaikesta siitä, mitä Jumala on meille esimerkiksi tämän ympäröivän luonnon kauneuden kautta suonut. Tämä on mielestäni hyvin oivallettu tuon virsikirjamme syysvirren sanoituksessa, jonka viimeiseen säkeistöön haluan vielä palata.
On täynnä lahjojasi kätesi, Jumala.
Soi syksy kiitostasi maan kaiken kasvusta.
Nyt kiittää sydämemme, kun meitä rakastat,
suot toivon elääksemme ja hoivaat, johdatat.
VK 575: 4
Janne Kyrönlahti
Kangasalan seurakunnan kanttori
