Kuuntelin juttelua, jota rakennusalan ammattilaiset kävivät keskenään. Mieleeni jäi vakavuus, millä he suhtautuivat huolimattomaan työvaiheeseen. Joku varsin pieneltä tuntuva pinnaus oman osuuden suorittamisessa voi pilata yhteisen, viikkoja kestäneen uurastuksen tuloksen.
Mielessäni alkoi vilistä vastaavuuksia muilta elämän aloilta.
Ajattelin terveydenhuollon ammattilaisten työtä. Miten tärkeä olikaan heidän huolellisuutensa vähäisissäkin yksityistapauksissa hoidon ja tutkimuksen kohteiden kannalta.
Muistin erilaisia luonnon hyvinvoinnista huolehtijoita. Vaikkapa sen parin, joka mainoksessaan kehotti keräämään siimat pois pesiviä lintuja vahingoittamasta.
Samoin pieni huolimattomuus saasteissa ja myrkyissä huusi omalla tahollaan varoitusta: ole vähässä huolellinen.
Jokin autotehdas ilmoittaa korjaavansa tuote-erään vahingossa jääneet vajaudet ilmaiseksi. Se on vastuuta.
Lukemattomissa asioissa meiltä kysytään vastuuntuntoa. Olemme vastuussa lähimmäisille ja lähimmäisistä, tuleville polville ja nykyisille.
Olemme elämämme aikana olleet vastuussa toisten ihmisten asioista, salaisuuksista ja palvelemisesta.
Voisimme palauttaa mieliimme tapauksia, joissa huolimattomuutemme = välinpitämättömyytemme = hylkäämisemme oli aiheuttaa suurta vahinkoa, mielipahaa, tai ehti jo sitä tehdäkin. Eikä vahinkoa saanut tekemättömäksi, vaikka sen olisi saanut anteeksi.
Tällaisia rupesin kirjoittelemaan luettuani menneen sunnuntain teemaan valittuja raamatunkohtia. Teemahan oli ”Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”. Evankeliumina Matteuksen 25 Jeesuksen vertaus isännästä, joka oli antanut palvelijoilleen asioitaviksi erilaiset määrät leivisköitä ja palattuaan pani heidät tilille niiden kartuttamisesta. Muistathan, miten surkeasti kävi sille, joka oli haudannut leiviskänsä maahan.
Evankeliumin puhuttelussa me kirkkokansa tajuamme olevamme vastuussa Jumalan edessä ajankäytöstä ja lahjoista, pienistä ja suurista tehtävistämme ja tekemättä jättämisistämme.
On se kirkkovuoden ajankohta, jolloin meitä autetaan tajuamaan koko elämämme lainaksi. Että elämämme onkin toisen oma. Että olemme sen hoitajina suuren Jumalan hommissa hänen antamissaan aikarajoissa. Virrentekijä on tajunnut sen riipaisevan hyvin laulaessaan: ”Jok’ainut hyödytön hetkistäs on hukkaan tuhlattu leiviskäs.”
Olen vuosien varrella pohtinut Jumalan hätkähdyttävää ankaruutta, kun hän suhtautuu vertauksen osoittamalla tavalla ihmisiin, jotka on itse kutsunut valtakuntansa töihin.
Me kaikki kristityt olemme saaneet omat lahjamme ja haasteen käyttää niitä Jumalamme Hengen ohjauksessa. Jumala on tarkka kunkin panoksesta. Hän väittää, ettei kenenkään pidä aliarvioida omaa osuuttaan eikä jäädä voimattomuuteen. Se joka hautasi lahjansa maahan, pelkäsi isäntää, ei luottanut tämän rakastavan.
Omaatuntoani kohti on silloin tällöin käynyt Paavalin kehotus nuorelle Timoteukselle, että tämä ”puhaltaisi liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sai silloin, kun Paavali pani kätensä hänen päälleen”. Hengen lahjan apostoli määrittelee voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengeksi.
Pyhän Hengen armolahjoissa meillä on aarre seurakunnan elämää ja herätyksen viriämistä varten. Saamme luottaa, että Jumala mielellään antaa ja varustaa meidät yhä uudelleen. Ehkä minun olisi pitänyt kirjoittaa otsikoksi Anna rakkauden hoitaa sinut ulos välinpitämättömyydestä.
Ilosanoma tänään taitaa olla: juuri sinun osuuttasi ei kukaan muu voi hoitaa. Olet tärkeä Jumalan pellolla elon korjuun aikaan.
Marjatta Koskenvesa
rovasti, Holja/Sappee
