On elokuun viides päivä vuonna 1885.
Venäjän keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Fjodorovnaovat vierailulla Suomessa – heidän matkansa kulkee Viipurista Lappeenrannan kautta
Helsinkiin.
Lappeenrannassa keisariparia odottaa viehättävä ”pukuperformanssi”. Kahdeksan kauniisiin suomalaisiin perinneasuihin pukeutunutta nuorta naista soutaa veneen keisariparin luo ja pyytää lupaa hengenpelastusyhdistyksen perustamiseen.
Yksi soutajista on näyttelijätär Ida Aalberg, joka lausuu keisariparille suomen kielellä Suonion eli Julius Krohnin varta vasten tilaisuuteen kirjoittaman runon. Suomen kielen kauneus yllättää Aleksanterin ja Marian, vaikka he eivät sanoja ymmärrä.
Tapahtuma ei silti jää historiaan ensi sijassa runon tai hengenpelastusyhdistyksen vuoksi, vaan soutajien asujen.
Suomalaiset ylioppilaat ovat jo hyvän aikaa olleet innostuneita kansan perinteisestä pukeutumisesta, asuista, jotka ovat jo jäämässä historiaan. He ovat tehneet pitkiä keruumatkoja ja tallettaneet Ylioppilasosakuntien kansatieteelliseen museoon vaatteita ja pukukokonaisuuksia kaikkialta Suomesta.
Niistä on saatu mallit soutajien pukuihin, jotka edustavat koko Suomea Lapista saaristoon asti. Ne eivät ole vielä nykyisiä kansallispukuja, mutta kuitenkin museoitujen kansanpukujen kopioita, jotka on nimetty alueiden mukaan. Esimerkiksi Iida Aalbergilla on ”hämäläispuku”.
Päivää, jolloin puvut esiteltiin keisariparille, aletaan pitää suomalaisen kansallispuvun syntymäpäivänä.
Kansanpukujen jäljillä
Tutkija Leena Valkeapää luennoi suomalaisten kansallispukujen historiasta Pälkäneellä lokakuussa. Valkeapää on filosofian tohtori ja taidehistorioitsija, kotoisin
Sääksmäen Ritvalasta. Hän on väitellyt Suomen keskiaikaisten kirkkojen restauroinnista, joka hieman yllättävästi liittyy yhteen kansallispukujen syntyhistorian kanssa.
– Kirkkojen entisöinti ja kansallispuvut ovat itse asiassa samaa ilmiötä. Molemmissa oli ajatuksena vanhan kerääminen ja säilyttäminen. Kiinnostus niihin heräsi samoilla vuosikymmenillä ja samoista tarpeista, Valkeapää huomautti.
1700-luvun eurooppalaisessa taiteessa tavallinen kansa ja maalaiselämä saivat uuden merkityksen – niitä alettiin kuvata kauniina ja tavoiteltavina, pastoraalimaisemasta tuli ihanne. Aikaisemmin taiteilijat olivat nähneet kansan elämän ja arkityön lähinnä kömpelönä ja hullunkurisena.
Taiteilijat kuvasivat tietenkin ihailevasti myös kansan pukeutumista. Leena Valkeapään esimerkkinä siitä olivat muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat 1700-luvun puolivälistä peräisin olevat Jakkarilan kartanon seinämaalaukset.
Niin kuin usein käy, kansanpuvuista kiinnostuttiin tosissaan siinä vaiheessa, kun perinteiset mallit alkoivat kadota.
1800-luvulla alkoi järjestelmällinen kansanperinteen keruu ja tallentaminen. Pukuperinnettä kerättiin Suomessa siinä missä muutakin. Muiden muassa Magnus von Wright teki vuonna 1860 merkittävän keruumatkan Karjalaan ja sai kokoon paljon luonnoksia ja muistiinpanoja. Yhteen tauluunsa hän ikuisti naiset Kurkijoen, Antrean, Räisälän ja Kaukolan puvuissa.
Valkeapään luento osoitti, että kansallispukujen historia ei ole pelkästään vaatteiden historiaa, vaan se kertoo koko itseään etsivän, itsenäistyvän ja itsenäisenä elävän kansakunnan vaiheista.
Muoti muutti pukuja
Ylioppilaiden museoonsa tallettamat vaatteet ja kankaat olivat perustana, kun ensimmäisiä varsinaisia kansallispukumalleja alettiin laatia vuosisadan vaihteessa. Kansallispuvut ovat siis erikseen suunniteltuja malleja, eivät kansan parista sellaisenaan jäljennettyjä kokonaisuuksia.
Kansatieteilijä Theodor Schvindt julkaisi ensimmäiset mallit Koti ja yhteiskunta -nimisessä lehdessä. Muun muassa U. T. Sirelus ja Tyyni Vahter kunnostautuivat myöhemmin pukumallien kokoajina ja julkaisujen laatijoina.
1900-luvun alkupuolella kansallispuvut olivat haluttuja esiintymisasuja tanhu-, lausunta ja kuorolauluesityksissä. Pukumalleja tehtiin sekä naisille että miehille, ja yhä useammat paikkakunnat alkoivat toivoa omaa pukua.
Kalevalan riemuvuonna 1935 kohosi uusi kansallispukuinnostuksen aalto, ja silloin myös perinteiseen kansanpukuun kuulunut esiliina alettiin ensi kertaa jättää pois pukumalleista.
– Esiliina miellettiin palvelusväen työvaatteeksi, vaikka se aivan ehdottomasti kuuluu aitoon kansan juhlapukuun. Muoti siis vaikutti myös kansallispukuihin, vaikka niiden pitäisi olla tarkasti mallin mukaisia, Leena Valkeapää kertoi.
Vastuu pukujen hyväksymisestä kuului Museovirastolle, kunnes tehtävä siirtyi vuonna 1979 perustetulle Kansallispukuneuvostolle. Pälkäneen puku on viimeisiä Museoviraston hyväksymiä pukuja.
1980-luvulla alettiin julkaista uusia tarkistettuja pukumalleja.
– Tarkistuksen jälkeen palattiin lähemmäs kansapukuja: esimerkiksi esiliinat palautettiin ja hameiden helmat pitenivät ja pukuihin ilmestyi lisää yksityiskohtia, Valkeapää kuvaili.
Nykyään tehtävää hoitaa Suomen Kansallispukukeskus, joka sijaitsee Jyväskylässä.
