Jo kahtena peräkkäisenä lauantaina Vienan Karjala on houkutellut Mikkolan Navetan tupaten täyteen väkeä.
Sekä toissa viikolla esitetty Petteri Saarion Minne hepo sinne reki -elokuva että viimekertainen valokuvaaja Petri Niikon kuva- ja äänikertomus Vienasta olivat niin suosittuja, että luentosaliin piti haalia Navetan viimeisetkin istuimet.
– Olen hämmentynyt tästä – viimeksi kahdeksan vuotta sitten Zürichissä minua kuulemassa on ollut näin paljon porukkaa, Niikko ihmetteli.
Hän itse tunnustautui runokylien varauksettomaksi ihailijaksi. Hänellä on myös ollut tilaisuus seurata viimeisen 25 vuoden aikana tapahtunutta muutosta ja tallentaa sitä valokuviin ja äänitteisiin.
Niikolla on nykyään oma matkatoimisto, joka vie ihmisiä Karjalaan sukulaiskansan pariin. Kysyntää on enemmän kuin matkanjärjestäjät ehtivät tarjota.
Runonlaulajan taskussa älypuhelin
– Kun Neuvostoliitto hajosi, Venäjä jätti köyhien kylien ihmiset yksin. 1990-luku oli Vienassa vaikeaa aikaa, vasta 2000-luvulla alkoi elintason nousu ja kehitys kohti nykyaikaa. Se onkin sitten ollut nopeaa, Petri Niikko tiivisti.
Köyhyydessä eletty vuosikymmen oli raskas, mutta se auttoi osaltaan vanhan ajan työtapoja ja muita perinteitä säilymään. Ihmisten oli pakko elää sen turvin, mitä heillä oli. Toisaalta rajan aukeaminen toi kyliin kokonaan uutta – hitaasti voimistuvia turistivirtoja lännestä, ennen kaikkea Suomesta. Rajan takana historia oli lähellä, käsin koskettavissa.
– 1990-luvulla, kun tein ensimmäiset matkani Karjalaan, vanha, aito runonlaulajasukupolvi oli vielä elinvoimainen. He eivät olleet neuvostoajan kasvatteja, vaan he olivat omaksuneet kulttuurinsa vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan, samalta heimolta, jolta Lönnrot keräsi runonsa ja jota I. K. Inha myöhemmin valokuvasi, Petri Niikko kertoi.
Nykyään viimeisetkin runonlaulajasukupolven edustajat ovat yhdeksissä kymmenissä. Ikä ja sairaus ovat heikentäneet heitä: moni ei muista enää kovin paljon muuta, mutta laulun alkuun päästyä runot virtaavat vuolaasti.
– He ovat upeita ihmisiä, aitoja, rehellisiä ja vahvoja. Heidän luonaan minä, länsisuomalainen lähiöasukas, tunnen olevani henkisessä kodissani, kertoi Niikko.
Uusi aika on tullut Vienaan nopeasti. Hopeanharmaaksi patinoituneen perinnemökin olohuoneessa on taulutelevisio, ja vierasmajoitusta järjestävä kukkahuivipäinen mummo vetäisee tottuneesti älypuhelimen taskustaan. Kouluissa on internet-yhteydet ja opetuskielenä venäjä.
– Valokuvat kertovat, miten paljon parissa kymmenessä vuodessa on muuttunut. Mutta silti Vienassa kokee jotain sellaista, joka saa haluamaan sinne aina uudestaan. Aitous, ainutkertaisuus on tallella, Niikko totesi.
”Ihan kuin mentäisiin lapsuudestakin vähän taaksepäin”
– Oli upea harmaa talo, ikkunoissa valkoiset salusiinit kuin juuri silityspöydältä tuodut ja niiden välissä punainen pelargoni. Taloa ympäröi rehevä vihreä luonto.
Se oli niin kuin näkymä kaukaa lapsuudestani – tai oikeastaan se on kuin mentäisiin lapsuudestakin vähän taaksepäin, kuvailee eläkkeellä oleva kirjakauppias Leena Turto kokemustaan Karjalasta.
Hän on kokenut Karjalan-kävijä, joka on kiertänyt laulumaita Solovetskin luostarisaarelta Kannakselle monilla erilaisilla retkillä.
Hän on valmis yhtymään Petri Niikon kuvaukseen rajantakaisen sukulaiskansan erityislaadusta: suoruudesta, sydämellisyydestä, kielen rikkaudesta – ylpeydestä ja sisäisistä haavoista.
Karjalaiset siirtolaiset kuuluivat Leena Turton lapsuuteen. Kivennapalaiset ja inkeriläiset toivat omat tapansa ja puheenpartensa Pälkäneenkin kylänraitille, heitä oli leikkikavereina ja naapureina.
– Uteliaisuus on yksi asia, joka houkuttaa tutustumaan Karjalaan. Ei oikein tiedä, mitä se on, mutta täällä näkemänsä perusteella aavistaa jotain, Turto kertoo.
Hän on kohdannut matkoillaan tuttuja ihmistyyppejä, jotka tuovat mieleen Pälkäneelle sodan jaloista kulkeutuneen väen.
– Karjalaiset ovat reheviä aitoja ihmisiä, suoria, sanovat asiat niin kuin ne ovat. He tietävät oman paikkansa – henki on sellainen, että minä olen minä ja tässä asun ja niin on hyvä, hän kuvailee.
Turto haluaa aina matkoillaan perhemajoitukseen, jos se on mahdollista. Siinä näkee kansan elämistä lähimpää. Hän muistelee Vienan pieniä pihoja, jotka on istutettu täyteen kukkia, kapeita saunapolkuja, harmaita piharakennusryhmiä komeaa avaraa jokimaisemaa vasten.
– Sellaista vieraanvaraisuutta kuin siellä ei kohtaa monessa paikassa. Ruokapöydät lastataan ylipursuaviksi, niihin leivotaan jos minkälaista piirasta ja kakkaraa. Puhdasta ja siistiä on, vierailijoita halutaan palvella parhaimman mukaan, hän sanoo.
Leena Turto on samaa mieltä kuin Petri Niikko myös siinä, että Viena on vastakohtaisuuksien maa. Yksi todellisuus on tuoreen leivän tuoksu, harmaita seinustoja vasten hempeinä huojuvat kesäkukat ja nurmella loikovat kissat, joita hymyilevät huivipäiset emännät silittelevät.
Toinen on Vienanmeren hyytävien tuulien ja kovien pakkasten koettelema, lumen ja kelirikkojen eristämä elämä, jossa selvitäkseen täytyy olla sinut kovakouraisen luonnon kanssa. Huolimatta nykyajan tietotekniikan, autoistumisen, koulutuksen ja kehityshankkeiden vaikutuksesta kaikki se on yhä aistittavissa.
– Tuntuu kuin olisi menneessä maailmassa, jota ei enää ole, mutta tavallaan kuitenkin on. Kuin näkisi häiveitä jostakin kaukaisesta, josta ei muualla aavista mitään, Leena Turto sanoo.
