Hampaaton hymy on haihtunut, sameat silmät ovat sammuneet. Ne pienet kädet eivät tavoita isän kämmeniä, kehto on lakannut keinumasta.
Pieni ruumis on kangistunut kuin nukeksi, joka ei koskaan opi leikkimään. Pienokainen on nukahtanut sinne, minne äiti ei voi seurata.
Pieni, valkoinen arkku näyttää liian suurelta, mutta sinne hänet on laitettava nukkumaan. Pieneen, valkoiseen arkkuun mahtuu kokonainen kadonnut elämä, rakkauden ruumiillistuma.
Pieni, valkoinen arkku mahtuu isän syliin viimeistä kertaa. Hiekkatie johtaa avautuvaan maahan. Se pieni peitellään multaan, verhotaan versoilla, saatetaan sanoilla. Kastellaan kyynelin, suojataan siunauksin.
Kylmä kivi kohoaa mullasta muistoja varjellen. Kivi koristellaan kukin ja kynttilöin, mutta mikään valo ei valaise jäänyttä tyhjiötä.
