Mummon murinat
Luulisi, että tässä iässä työelämän huolet ovat jo jääneet unholaan ja että me vanhat keskittyisimme pieniin arkiaskareisiin ja oman kunnon ylläpitoon. Joskus sentään hoidamme lastenlapsia, mikä puuha ei tunnu raskaalta, vaikka vastuullista onkin. Niinpä päiväsaikaan mummokin on melko kevytmielinen. Vaan yöllä kaikki ei sujukaan yhtä hyvin. Tuppaa näkemään painajaisunia.
Eivät ne painajaiset ole niin kaameita, että alkaisi kirkua ääneen, mutta voimille ne ottavat kuitenkin. Joskus on olevinaan jossakin reissussa, vessaan pitäisi päästä, vaan sellaista ei löydy mistään. Joskus ei löydä lompsaa, vaikka olisi kaukana kotoa ja rahan tarpeessa. Kaikkein yleisin painajaisuni on kuitenkin se, että myöhästyy töistä. Se on aivan kamalaa: kello raksuttaa, ei löydä vaatteita, ei löydä kulkupeliä tai ei ehdi bussiin. Ahdistava olo, kuin kauhufilmin pitkitetty kohtaus. On valtava helpotus, kun vihdoin havahtuu ja tajuaa, ettei ole mitään hätää. Ollaan eläkkeellä, ei tarvitse enää välittää töihin menosta eikä sen tiukkapipoisen pomon moitteista.
Kun viime viikolla oli taas tuo myöhästymisuni nähty, piti ajatella tätä painajaisasiaa vähän syvemmin. Että pieniä ne ovat tällaiset kauhu-unet, kun elämä yleensä on sujunut rauhaisasti. Yhtä hyvin ei ole kaikilla ja kaikkialla. Osa suomalaisistakin on kokenut kovia. Kestävätkö sodassa ja sotavankeudessa olleitten painajaiset elämän loppuun saakka? Pommitusten kokemiset, evakkomatkat ja muut kauhut tulevat varmaan uniin vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Pienille lapsillekin saattoi jäädä paljon pahaa alitajuntaan, vaikka he eivät varsinaisesti mitään muistaneetkaan. Pääosa ikäluokastamme ehkä selvisi sota-ajasta melko vähin sielunvammoin.
Kun me oltiin sitten aikuisia, nähtiin useita uusia uhkakuvia: noottikriisi, paikalliset sodat Euroopassa ja Tshernobylin onnettomuuskin. Tulivatkohan ne uniimme? Ehkä ei meille. Mutta kaikilla maailman ihmisillä ei ole sujunut yhtä hyvin. Monenlaista pahaa on koettu eri puolilla näinä vuosikymmeninä, ja koetaan yhä. On taisteluja, pommituksia, vainoja, kidutuksia ja pelkoa. Eikä tulevaisuuskaan kaikkien kohdalla näytä valoisalta. Millaisia kauhukuvia heidän uniinsa tulee, sitä ei meikämummo osaa edes kuvitella.
Mutta silti voi suloisessa Suomessakin jokin painajaisuni muuttua todeksi. Hämeessä oli pahat lumikelit ja sähköt poissa montakin päivää. Mikään ei toiminut, aina ei edes kännykät. Meille ikäihmisille öljylamput, avantovedet ja tukkoiset tiet kokeneille ei moinen niin outoa ole, mutta nuorille varmaan käsittämätön juttu, vähän niin kuin maailmanloppu.
Yksi uhkakuva on ollut vähällä pesiytyä mummon painajaisuniin: elintarvike-omavaraisuus! Kuinka on, onko maassamme ruokaa tälle väkimäärälle, jos yhtäkkiä olisi sellainen konflikti, että laivat eivät voisi Itämerellä liikkua? 1860-luvun suurina nälkävuosina meri oli jäässä kesään saakka, eivätkä viljalaivat päässeet satamiimme. Jäätyminen tuskin on nykyongelma, ilmasto sen kun lämpenee. Mutta huolestuttaa se, että kauppojen hyllyissä on paljon tuontiruokaa. Entä jos tuonti pysähtyy? Pitkäänkö ruokaa riittää? Onko omaa elintarviketuotantoa ajettu alas? Onko enää varmuusvarastoja, kuten viljavarastoja? Muinoin oli maatiloilla jyviä laarissa ja perunoita kellarissa. Vaan ovat viljelytilat vähentyneet ja luultavasti laaritkin, kun on tämä EU-aika. Onko siis ruokavarantona vain marjasaalis ja muutama tarjouspitsa pakastimessa?
Mymmeli
