Ilon kasvoiltasi tunnistan, tuo välke mitään muuta olla ei voi
Ilon rekeä lienee elämässäsi työntänyt, onnen tien lie olet rypenyt.
Sinulle hymyilen.
Onnettoman katseen sitten kohtasin ja surun varjon synkissä kasvoissa näin
Elämä lie sinut nujertanut ja sinä epätoivoa liikaa haukkonut.
Sinua miettimään jäin.
Tuon raivon tunnen jo tullessasi, otsan uurteesta, vihan murtamasta sen vielä paremmin tunnistan
Vihalla sinä elämässä etenet, raivolla tutkit tunteitasi raakoja.
Sinusta pois katson.
Sitten tulee se katse viimeinen, sinä katsot minua oudosti virnistäen ja kummasti tutkien
Tällöin huomaan oman itseni ja sen häpeän, mitä kohdata halua en.
Sinulta anteeksi vahingossa pyydän.
Näistä yhtä edelleen pohdin vain, sitä surua ja apua pyytävää katsetta.
Mitä mä sille enää nyt voin, kun aikaa sitten jo ohi menit.
Sinut silti yritän vaivoin unohtaa.
Kaino Lehtinen
