Piispantarkastus Pälkäneen seurakunnassa päättyi sunnuntaina piispan messuun, lähetyslounaaseen ja päätösjuhlaan. Elokuussa alkanut tarkastus tuotti seurakunnalle paljon kiitettäviä arvosanoja, joskin kirkkoherra Jari Kemppainen kertoi, että ”päättötodistus” sisälsi myös joitakin kehotuksia.
Sekä saarnassaan että juhlassa pitämässään puheessa piispa Matti Repo kertoi olevansa erityisen ilahtunut vapaaehtoisten innosta ja uskollisuudesta. Seurakunnalle jaettiin myös kiitosta aktiivisuudesta ja ahkeruudesta, monipuolisuudesta ja iloisuudesta. Tarkastajat olivat erityisesti kiinnittäneet huomiota siihen, miten paljon iloa ja naurua pitkiin työpäiviin mahtui.
Arvokas juhlakin sai vähän väliä lisämaustetta naurunpurskahduksista. Jari Kemppainen hauskutti kuulijakuntaa lukemalla otteita rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjamerkinnöistä, jossa Tiililä kuvaa Pälkäneen seurakunnan elämää noin
sata vuotta sitten.
Tiililän kuvaukset kirkonmenoista hämähäkinseitteineen, syljeskelevine kirkkoherroineen ja pitkästyttävine puheineen eivät
välttämättä kertoneet siitä, että kaikki olisi ollut ennen paremmin, kuten Kemppainen totesi.
Kangasalan kirkkoherra, lääninrovasti Seppo Jarva puolestaan kertoi, että kun hän nuorena pyrki kesätöihin Pälkäneen seurakuntaan, työhaastattelu sujui hienosti siihen asti, kunnes hän mainitsi soittavansa kitaraa. Tie kesätyöntekijäksi katkesi siihen paikkaan.
Nykyään kaksi kolmesta Pälkäneen papista harrastaa kitaransoittoa.
Väen väheneminen kysyy voimia
Lääninrovasti Seppo Jarva nimesi Pälkäneen seurakunnasta kolme erityisen hyvin kunnossa olevaa asiaa. Ne olivat hyvä
johtaminen, sitoutunut työntekijäjoukko, joka tekee antaumuksella työnsä sekä ”realiteetit tunnustavat ja tunnistavat” luottamusmiehet.
Jarva oli huolissaan eniten siitä, että työntekijämäärä vähenee mutta työt eivät. Työntekijät kokevat välillä riittämättömyyttä yrittäessään selvitä kaikesta siitä, mistä ennenkin, mutta entistä pienemmin resurssein.
– Silloin on esimiesten ja luottamushenkilöiden rajattava se, mitä jätetään ja mitä jatketaan. Päätöstä ei pidä jättää työntekijöille, Jarva opetti.
Toinen esiin tullut huoli koski myös henkilökunnan jaksamista.
– Kun työntekijämäärät vähenevät, vastuualueet kasvavat. Esimerkiksi vapaaehtoistyössä, joka on Pälkäneellä upea asia, viimeisen vastuun on aina kuitenkin oltava jollakulla henkilökunnasta. Joillekin työntekijöille voi tulla tunne, että he joutuvat vastaamaan asioista, joista he eivät tiedä tai joita he eivät osaa tarpeeksi. Silloin heitä on ohjattava etsimään apua jostakin, Jarva sanoi.
Kirkkoherra Jari Kemppaisen mukaan seurakunnan työntekijät ovat niin sitoutuneita tehtäviinsä, että he eivät ole itse kiinnostuneita rajaamaan tehtäviään, vaikka heitä kehotettaisiin siihen.
– Olen välillä kieltänyt tekemästä liikaa töitä, mutta nämä eivät tottele, Kemppainen vitsaili.
Yhteen, kirkkoon, jumalanpalvelukseen, vaikka kaikki muu menisi
Pälkäneen seurakunnassa ollaan jokseenkin yksimielisiä siitä, mistä halutaan pitää kiinni, vaikka toimintaa kuinka pitäisi karsia.
Sekä piispantarkastuksen kaikki osapuolet että yksittäiset seurakuntalaiset nimesivät tärkeimmiksi asioiksi yhdessäolon ja välittämisen sekä jumalanpalveluselämän säilyttämisen niin monipuolisena kuin suinkin mahdollista. Rakennuksista kirkot halutaan säilyttää vähälläkin rahalla.
– Pälkäneellä on myös haluttu tehdä käytännössä totta siitä teologisesta ajatuksesta, jonka mukaan jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, piispa Matti Repo totesi saarnassaan.
Pappisasessori Riitta Särkiö muistutti puheenvuorossaan, että vaikka Pälkäneellä kuten kaikilla seurakunnilla on edessään paljon uutoksia, on olemassa luovuttamattomia asioita, kirkon perustehtäviä, joista seurakunnat eivät luovu koskaan, kuten jumalanpalvelukset, toimitukset, kasvatus, lähetys ja diakonia.
Hän uskoi, että Pälkäneen seurakunta selviää niistä jatkossakin vahvuuksiensa avulla.
– Kaikki ei vaadi rahaa vaan ennen kaikkea alttiutta ja aktiivisuutta, jota teillä täällä kyllä riittää, Särkiö rohkaisi.
Pitkä historia on mahdollisuus
Piispa Matti Repo kannusti pälkäneläisiä miettimään ennakkoluulottomasti seurakunnan tulevaisuutta ja ennen kaikkea sen
itsenäisyyden astetta jatkossa.
– Seurakunnat kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan. Yhteistyö helpottaa monia asioita, eivätkä yhteen liittyneet seurakunnat ole kadonneet minnekään. Onhan Luopioinenkin yhä seurakuntana olemassa, sillä on oma kirkko ja pappi ja oma toiminta, hän totesi.
Piispa muistutti, että 600-vuotinen historia antaa seurakunnalle tiettyä itsevarmuutta. Pitkät perinteet ja paikallinen identiteetti eivät hänen mukaansa merkitse lukkiutumista yksiin ja samoihin käytäntöihin. Päinvastoin ne muistuttavat siitä, että seurakunta on muuttunut ennenkin ja silti selvinnyt.
– Pälkäne voi ammentaa rohkeutta pitkästä historiastaan. Tulevaisuuteen voidaan suhtautua avoimin mielin, kun mietitään, mikä yhteistyömuoto olisi sopivin vaihtoehto teille jakaa voimavaroja, piispa rohkaisi.
Kysymys: Mistä seurakunnassa kaikkein viimeiseksi pitäisi luopua?
Marja Lepistö: Jumalanpalvelukset ovat seurakunnan sydän, viimeinen asia, josta alkaisin karsia. Niin kauan kuin mahdollista, toivon että jumalanpalveluselämä jatkuu nykyisenlaisena sekä Pälkäneen että Luopioisten kirkossa.
Kalle Laakso: Jos rakennuksia karsitaan, kirkko ja seurakuntatalo pitää ehdottomasti säilyttää,
koska niissä on keskeisin toiminta. Vanhustyö tulee tässä iässä myös mieleen, että sitä voitaisiin jatkaa…
Eija Kasari: Pidetään kiinni siitä hyvästä, mitä meillä on: siitä, että ihmiset tulevat yhteen. Siihen täytyy säilyttää mahdollisuudet.
Kirsti Savola: Jumalanpalveluselämä on sellaista, mistä haluan pitää loppuun asti kiinni. On ehdottoman tärkeää, että molemmissa kirkoissa pidetään säännölliset jumalanpalvelukset.
