Lasten päiväkerhotoiminta käynnistettiin Pälkäneellä 40 vuotta sitten, eli talvikautena 1975 – 1976, jolloin nuoriso-ohjaaja Paula Eloranta aloitti ”Nappulakerhojen” pitämisen alle kouluikäisille lapsille. Pälkäneen seurakunnassa pyhäkoulutyötä pidettiin silti pitkään ensisijaisena pienten lasten toimintana, ja siitä johtuen kerhoihin palkattiin oma lastenohjaaja vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Luopioisissa sen sijaan lasten päiväkerhoja alettiin pitää jo vuonna 1967, joten kappeliseurakunnan puolella ollaan jo lähellä puolta vuosisataa. Samanaikaisesti ympäri maata vietetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon varhaiskasvatustyön 70-vuotisjuhlaa.
On siis syytä juhlia kunnolla, kun ensi sunnuntaina kaikki kerholaiset ja muut mukulat päästetään irti ensin lasten omassa Mukulamessussa Pälkäneen kirkossa ja sitten koko perheen Pienin on suurin -karnevaalitapahtumassa torilla ja seurakuntatalossa.
Mukulamessu alkaa sunnuntaina 22. toukokuuta kello 11 ja muu juhlinta jatkuu heti sen jälkeen. Tapahtuma tarjoiluineen päivineen on kaikille avoin ja ilmainen.
Autoja ei voi pysäköidä torille, koska se on varattu juhla-alueeksi.
Kirkkokarkkeja ja pehmonallemeri
Mukulamessu on koko perheen jumalanpalvelus, joka toteutetaan pienimpien ehdolla. Esiintyjinä ovat lapsikuoro ja nuorisobändi, ja kirkon koristeet ovat päiväkerholaisten askartelemia. Lähtiessään lapset saavat poiketa kirkon eteisessä kirkkokarkkikojulla.
Päiväkerhojen karnevaalissa, jota ovat tukeneet monet paikalliset yhdistykset ja yritykset, on tarjollapaljon vauhdikasta ohjelmaa, kuten temppurata, poniratsastus, kirkon ympärijuoksu, ongintaa, askartelua, kasvomaalausta ja ilmapalloja.
Vauvoja varten rakennetaan ikioma pehmonallemeri, ja hassunkurisen seinän aukosta kurkistamalla voi kuka tahansa asettua valokuvaan. Nähtävänä on myös päiväkerhojen valokuvanäyttely, josta entiset kerholaisetkin voivat etsiskellä itseään ja toisiaan. Vohvelibaarista ja makkaragrilliltä löytyy täytettä vatsaan.
Ohjaaja kasvoi kerhonsa mukana
Jaana Mäki-Mantila ja Marja Lepistö ovat tätä nykyä yhdessä Pälkäneen seurakunnan lastenkerhojen sielu ja henki.
– Tänne otettiin lastenohjaaja vuonna 1985 ja minä tulin töihin vuonna 1990. Koko homma on melkein yhtä kuin minä, Marja Lepistö nauraa.
Hän on nykyiseltä virkanimikkeeltään lapsityönohjaaja. Lastenohjaaja Jaana Mäki-Mantila tuli hänelle työpariksi vuonna 2007, kun Pälkäneen ja Luopioisten seurakunnat yhdistyivät.
Jaana on toiminut myös hänen sijaisenaan opiskelujaksojen aikana ja ollut mukana kehittämässä viime aikojen kerhotyötä. Tekemisen ilo pursuaa molemmista laajalle kerhotilojen ulkopuolellekin.
– On mahtavaa työskennellä yhdessä, he vakuuttavat.
Pälkäneen seurakunnassa toimii nykyisin kolme lastenkerhoa: Luopioisissa, Aitoossa ja Onkkaalassa. Sivukylien kerhot ovat vähitellen hiipuneet pois lasten vähäisyyden vuoksi, mutta perhekerhoihin tullaan pitkänkin matkan päästä.
Lisäksi yhteistyö kunnan varhaiskasvatustyön kanssa vilkastuu kaiken aikaa. Seurakunnan lastenohjaajat vierailevat esimerkiksi päiväkodeissa.
– Olen saanut koko urani ajan kehittyä tämän työn mukana, kouluttautua työn ohessa, mistä olen seurakunnalle hyvin kiitollinen, ja tehdä työtä kaikkien ihanien lasten kanssa. Nyt minulla on jo paljon toisen polven kerholaisia, Marja Lepistö kertoo.
Alkuna oli turkulaisäidin toive
Seurakuntien päiväkerhoissa käy nykyään yli 32 prosenttia 3 – 6 -vuotiaiden ikäluokasta. Huippuvuosina 1990-luvun alkupuolella ennen kaikille yhteisen esiopetuksen alkamista luku oli noin 60 prosenttia.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lapsille suunnattu kerhotoiminta käynnistyi ensimmäiseksi Turun tuomiokirkkoseurakunnassa talvikautena 1945–1946, siis heti sotien jälkeen. Se sai alkunsa yksittäisen äidin toiveesta, että seurakunta tarjoaisi pienille lapsille jotakin omaa.
Kerhotyön tarkoituksena oli antaa lapsille sekä kristillistä kasvatusta että muuta virikettä. Lisäksi kerhoilla oli alkuvuosina vahvasti diakoninen tehtävä, mikä on ymmärrettävää siinä arkitodellisuudessa, missä monet suomalaiset lapsiperheet elivät.
Kodeissa oli paljon lapsia mutta vähän tilaa ja aineellista hyvää. Joukossa oli sotaorpoja, evakkoperheiden lapsia ja Ruotsista palanneita sotalapsia. Toiset joutuivat kärsimään kohtuuttoman paljon vanhempien köyhyydestä tai muista ongelmista.
Avun tarve oli siis suuri, mutta suuri oli myös ilon ja hauskojen asioiden kokemisen tarve. Päiväkerhoissa piirrettiin, askarreltiin, leikittiin, laulettiin ja joskus tehtiin pieniä retkiä. Perustoiminnassa on yhä paljon samaa, vaikka moni asia on ehtinyt muuttua 70 vuodessa.
