Istuessamme keski-eurooppalaisessa ravintolassa isoista ikkunoista avautuu kaunis vuoristomaisema. Kesä on jo tullut. Maisema on syvänvihreä ja lintujen laulu kuuluu sisälle asti. Ravintola on kaupungin hienoimpia. Viereisessä huoneessa on menossa arvokkaan näköiset juhlat. Me juhlistamme matkamme viimeistä iltaa ja muistelemme kastejuhlaa, jota vietettiin samassa paikassa kolme vuotta sitten.
Itävallan suomalaiseen seurakuntaan kolme vuotta sitten liitetty tyttönen on kasvanut pieneksi silmälasipäiseksi pikkuneidiksi, joka maistelee tottuneesti alkukeittoaan lusikalla ja kyselee tauotta, milloin pääsee leikkimään ulkona olevalle leikkipaikalle.
Katseeni kiinnittyy kookkaaseen krusifiksiin, joka on kiinnitetty seinälle päidemme yläpuolelle ruokailuryhmämme viereen. Itävallan matkoilla minua hätkähdyttää joka kerta se, miten kristilliset kuvat, patsaat ja puiset ristit ovat näkyvissä aivan arkisissa paikoissa. Niitä ei suinkaan ole piilotettu pyhien seinien sisäpuolelle, vaan muistutuksia uskostamme on nähtävissä päiväkotien, koulujen ja ravintoloiden seinillä, teiden varsilla ja omakotitalojen porttien pielissä.
Kysyn seuraamme kuuluvalta syntyperäiseltä itävaltalaiselta, onko hän kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän Suomessa on esillä kristillisiä kuvia ja symboleja. Hän toteaa eron olevan yleinen luterilaisten ja katolisten maiden välillä. Hän sanoo Itävallassa kyseen olevan pitkälti perinteestä, eikä kristillisten kuvien esilläolo kerro niinkään uskon merkityksellisyydestä.
En kuitenkaan suostu uskomaan, että tämän arvokkaan ravintolan perinteinen sisustustyyli vaatisi pitämään krusifiksiä seinällä, vaan ajattelen sen olevan esillä kertomassa vierailijoille mihin täällä uskotaan.
Vaikka Jumala on salattu, eikä Hänen suuruutensa paljastu meille kokonaan tässä elämässä, meillä on oikeus tutustua Häneen. Saamme omistaa pyhän pilkahduksia luonnon ihmeellisyyksien keskellä, ehtoollisella, Raamattua ja hengellisiä kirjoja lukiessa sekä musiikin kautta. Jumala puhuu meille myös muiden ihmisten kautta. Yllättävä ystävyyden osoitus arkisessa tilanteessa muistuttaa meitä siitä, kuka on kaiken rakkauden lähde.
Joskus saamme kokea myös ihmeitä. Näistä pilkahduksista ja ihmeistäkin huolimatta Jumala jää meille toistaiseksi salaisuudeksi. Salattu Jumala on kuitenkin eri asia kuin piilotteleva Jumala. Jumala ei halua olla meiltä piilossa. Hän haluaa tulla lähelle, koskettaa ja johdattaa, suoda levottomalle rauhan ja lohduttaa surevaa.
Me ihmiset emme ehdi olla aina vastaanotin päällä ja siksi meistä tuntuu usein siltä, että Jumala on piilossa. Työn, kotitöiden ja lastenhoidon keskellä ei ole helppo löytää aikaa hiljentymiselle, Raamatun lukemiselle tai kirkossa käymiselle.
Katolisissa maissa matkustaessa minua ilahduttaa se, että usko on kuvien kautta läsnä arjessa muistuttamassa meitä kiireisiä ihmisiä siitä mikä elämässä on tärkeää. Erityisesti sydäntäni lämmittää ajatus, että kun kolmivuotias pikkuneiti katselee pyöreiden silmälasiensa läpi maailmaa, hän näkee siellä täällä päivittäin merkkejä uskon todellisuudesta. Siitä, mistä hänelle on kerrottu iltaisin iltarukouksessa ja Lasten Raamattua lukiessa. Että salaisuus aukenee.
Terhi Hölsä
