Maailman vihatuimpiin kuuluva bändi, jonka kaikkien kappaleiden sanotaan olevan oikeastaan se yksi ja sama biisi. 1990-luvulla perustettu kanadalainen rock-yhtye Nickelback, joka aloitti Euroopan-kiertueensa Helsingistä, on useimmille rockin kuuntelijoille tuttu nimi ainakin yhden tai kahden kappaleen kautta.
Itsekin tunsin bändin tuotantoa ennen keikkaa vain auttavasti eli lähinnä ne suurimmat hitit – viisi–kuusi kappaletta, joista esimerkiksi Photograph, How you remind me ja Someday ovat kieltämättä kovin samankaltaisia. Lisäksi osa sanoituksista on koettu häiritsevän roisiksi (”…you look so much cuter with something in your mouth”, ”…I like your pants around your feet”) tai päihdekorostuneeksi.
Vaan sitten tulee ”mutta”. Parin tunnin keikan kautta Nickelbackin problematiikka nimittäin avautuu hieman.
Yhtyeen ongelma ei tavallaan ole se, että suuren yleisön korvissa sen kaikki kappaleet muistuttavat toisiaan. Bändillä nimittäin on kahdenlaisia kappaleita: niitä tasaisemmin eteneviä ja aavistuksen melodisempia sekä sitten hengästyttävän ryskääviä revittelyvetoja. Näistä kahdesta ison yleisön radiosoittoineen ovat ymmärrettävästi löytäneet nuo helpommin sulateltavat ensin mainitut ryskeen jäädessä kapeamman kohdeyleisön kiinnostuksen kohteeksi.
Paradoksi pähkinänkuoressa on siis se, että vain tietyn muotin kappaleista on kehkeytynyt hittibiisejä, jolloin satunnaiselle kuulijalle yhtyeen tuotanto näyttäytyy kovin tasapaksulta.
Maailman vihatuimmaksi – ja suomalaisen Sunrise Avenuen tavoin epäuskottavan keinotekoiseksi mainituksi – bändiksi kanadalaisyhtye veti mukavan, joskaan ei massiivisen, määrän yleisöä Hartwall Areenalle 2. syyskuuta. Uusimmasta levystä ei ollut juurikaan markkinoinnissa vetoapua, sillä Helsingin konsertti oli alun perin määrä pitää jo viime vuonna. Solisti Chad Kroegerin joutuminen kurkkuleikkaukseen muutti kuitenkin suunnitelmia.
Helsingin-keikka oli Nickelbackille ensimmäinen Kroegerin leikkauksen jälkeen, ja laulaja myönsikin lavalla jännittäneensä iltaa etukäteen melkoisesti. Persoonallisen kuuloiset äänijänteet vaikuttivat kestävän hyvin, mutta keikan rakenteessa oli aistittavissa pientä varovaisuutta.
Bändi ei paahtanut montakaan biisiä läpi peräkkäin, vaan lähes jokaisen kappaleen jälkeen Kroeger – usein yhdessä kitaristi Ryan Peaken kanssa – käänsi ääntä säästävän jutusteluvaihteen päälle. Keikan dynamiikkaan tämä tietyllä tavalla heijastui, mutta lennokkaiden ja itseironisten juttujen ansiosta aktiivinen kontaktin ottaminen yleisöön kääntyi voiton puolelle. Rouhea jutustelu, akustinen osuus ja pari cover-kappaletta toisaalta myös tauottivat Nickelbackin kahden lajin jyystöä sopivasti.
Illassa kuultiin käytännössä kaikki yhtyeen tunnetuimmat kappaleet lukuun ottamatta astetta popimpaa When we stand together –biisiä.
Nickelbackilla on toivoa. Vastustamattoman iskevästi jyräävä Burn it to the ground, joka päätti keikan, on juuri sellainen bändille ominaisen raskaan räimeen ja isompaan yleisöön uppoavan melodisen rockin rajapintatuotos, jolla luulisi vihaajienkin pehmenevän. Jos se ei vielä riitä, niin Hartwallilla komean ylväänä ilmoille kajahtaneen mahtiballadin Heron pitäisi tepsiä.
