Talven dokumenttielokuvien sarja Mikkolan Navetalla jatkui suomalais-iranilaisen Hamy Ramezanin ohjaamalla, Tampereen elokuvajuhlilla palkitulla elokuvalla nimeltä Tuntematon pakolainen. Marraskuussa 2015 kiivaimman pakolaisaallon aikana kuvattu filmi kuvaa läheltä pakolaisten monivaiheista matkaa läpi Euroopan alkaen Kreikasta Lesboksen saarelta kohti pohjoista. Ramezan oli Luopioisissa kertomassa elokuvastaan ja sen tekemisestä.
Katsoja viedään heti alussa keskelle tilannetta, missä salakuljettajien ylitäyteen pakolaisia lastattu kumivene luovii pimeällä Välimerellä rantakivikoiden lomassa kohti Lesboksen rantaa. Tällä veneellä tulijat ovat onnekkaita, sillä sählingistä huolimatta he pääsevät ehjinä Eurooppaan.
–Kymmenen hengen veneeseen on ahdettu 80 ihmistä. Kumiveneissä on reikiä, moottorit hajoilevat ja ovat alitehoisia, joten raskaassa lastissa veneet kulkevat minne sattuu. Kyytimaksua peritään 800-1000 euroa hengeltä, lapset pääsevät puoleen hintaan, selostaa Ramezan salakuljettajien ahneutta.
–Jos minua kuunnellaan, me mennään Ruotsiin. Siellä saan oman sängyn ja huoneen. Äitikin saa oman, selittää elokuvassa pieni, äitinsä kanssa matkaan lähtenyt poika.
Hänellä ei ole vielä aavistustakaan, kuinka monen vaikean rajanylityksen, töykeän rajaviranomaisen ja välistävetäjän takana hänen toivomansa päämäärä vielä on. Välistäveto alkaa heti Lesboksella, jossa pakolaisten rekisteröintiin oikeuttavilla vuoronumeroilla tehdään bisnestä.
Keikka, jolla Jahangiri ei vitsaillut
Suomessa hyvin tunnettu stand up -koomikko Ali Jahangiri, ohjaajan lailla lapsena pakolaisena Iranista Suomeen tullut, oli mukana elokuvan tekijätiimissä. Hän ei ole mukana murjomassa vitsejä, vaan kulkemassa pakolaisten rinnalla heitä jututtaen ja auttaenkin.
Uutisfilmejä pakolaisista on nähty lähes kyllästymiseen asti, mutta Jahangiri pääsee Ramezanin kuvaamana lähelle ihmisiä, ja elokuva näyttää ihmiset yksilöinä, ei ilmiönä.
–Halusin paneutua ihmisiin, enkä tehdä poliittista leffaa. Pyrimme leikkaamaan kohtauksia mahdollisimman vähän, että saimme ihmisten yksilöllisyyden säilymään. Ei haluttu huijata tai uskotella mitään, eikä myöskään etsitty erityisen emotionaalisia tilanteita, Ramezan kertoo.
Elokuva ei tosiaan mässäile kuvauksilla surkeista kohtaloista. Etenkin nuoret aikuiset vaikuttavat ajoittain kuin iloisilta lomamatkaajilta. Pysähdyttävimmät tunteet heijastuvat lasten ja vanhusten katseista.
–Kun kunnioittaa ihmisiä, kuvaus helpottuu. Kaikki eivät halunneet pelon tai häpeän vuoksi tulla kuvatuksi, eikä meillä edes ollut mukana zoomeja, joilla olisi voinut kaukaa kuvata ihmisiä vaikkapa itkemässä. Haastatteluja ei tehty, koska silloin ihmiset luulevat, että voit auttaa heitä, ja alkavat valittaa kohtelustaan ja muusta kurjuudesta, selvittää Ramezan.
Elokuva päättyy hypnoottiseen kohtaukseen, jossa jostain ilmestyy poika kameran eteen. Poika ja kamera jäävät tuijottamaan toisiaan pitkään – todella pitkään.
–Tuijotus kesti noin 15 minuuttia. Lopulliseen versioon siitä jäi 4-5 minuuttia. Minulla oli hyvin huono asento kuvata ja iltakin alkoi pimentyä. Kelasin omaa elämääni läpi pojan tuijottaessa kameraan, ja kun viimein jouduin heittämään kameran olaltani, tuntemattomaksi jäänyt poika katosi pimeyteen.
