Päivämäärälle 12.12.1939 merkittiin Suomen historiaan järisyttävä käännekohta. Sinä päivänä, kaksi viikkoa talvisodan syttymisen jälkeen, pelin panoksena oli Suomen koko tulevaisuus.
Neuvostoliiton hyökkäävä divisioona torjuttiin silloin Laatokan pohjoispuolella Korpiselän alueella sijaitsevalla Tolvajärvellä ja tuhottiin myöhemmin Ägläjärvellä. Taistelu oli ensimmäinen suomalaisten talvisodassa saavuttama merkittävä hyökkäysvoitto.
– Itse asiassa se oli kaikkein merkittävin. Tulevat Taipaleenjoen taistelut ja Raatteentiet ja muut suomalaisten sinnikkäät voitot pohjustettiin Tolvajärvellä, sanoo historioitsija, FT Teemu Keskisarja.
Hän pitää sunnuntaina 9. huhtikuuta Valkeakoski-opistossa avoimen yleisöluennon Tolvajärvi – suurtaistelun ihmisten historia. Luento pidetään kello 15.00–16.30 Pälkäneen yhteiskoulun auditoriossa.
3 x häikäilemätön hyökkäyshenki
Teemu Keskisarjan mukaan Tolvajärven voitto oli Suomen tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Silloin oltiin pakkovoiton edessä, ja se saavutettiin. Psykologinen vaikutus oli yhtä tärkeä kuin sotastrateginen.
– Tolvajärveltä alkoi talvisodan ihme. Ensimmäiset sotaviikot olivat vain pakokauhua ja epäuskoa. Mutta tärkeä voitto yhdisti suomalaiset; se oli voimannäyttö itselle siinä kuin vihollisellekin, Keskisarja toteaa.
Puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioona oli ylittänyt Laatokan Karjalan rajan heti sodan alussa Suojärvellä. Suomalaiset eivät olleet osanneet varautua niin laajaan hyökkäykseen ja joutuivat alussa perääntymään.
Puolustusta varten perustettiin eversti Paavo Talvelan komentama Ryhmä Talvela, jota vahvistivat everstiluutnantti Aaro Pajarin komentama Jalkaväkirykmentti 16 sekä tykistön patteristo. JR 16 oli hämäläisten rykmentti, johon kuului myös suurin osa talvisotaan osallistuneista pälkäneläisistä.
– Suomalaiset olivat selkä seinää vasten. Tiedettiin, että jos nyt ei onnistuta, juostaan saman tien Pohjanlahdelle asti. Koottiin kaikki voimat, armeija oli yhtä peräänantamaton kuin sen johtokin. Tehtiin mahdottomasta mahdollista, Keskisarja selittää.
Hän jatkaa, että suuri voiton päivä ei suinkaan alkanut lupaavasti. Suomalaiset juuttuivat suksineen metsään, jossa oli niin tiheä ryteikkö, ettei hiihtämisestä tullut mitään. Muutenkaan koko hyökkäys ei ollut erityisen suunnitelmallinen eikä sujunut ennakoidusti.
– Aamupäivän auringossa rynnäköitiin ilman suojaa avoimelle järvenjäälle päin ylivoimasta vihollista. Suomalaisilla oli kolme vahvuutta: häikäilemätön hyökkäyshenki, häikäilemätön hyökkäyshenki ja häikäilemätön hyökkäyshenki. Siinä se, Keskisarja tiivistää.
Hämäläisten kova kuritus
Tolvajärven-Ägläjärven taistelulla on Pälkäneen ja monien muiden hämäläispitäjien historiassa murheellinen kaiku. Seitsemän pälkäneläiskotia sai Tolvajärveltä suruviestin ennen kuin oli ehditty edes kunnolla käsittää, mitä kaikkea vasta alkanut sota merkitsi.
– Muilla rintamilla ei sodan alussa ollut kovin paljon kaatuneita. Tolvajärven menetykset kohdistuivat pääosin noin kymmeneen pitäjään. Kotirintaman hämmennys oli hirveä. Lehdet kertoivat, että suomalaisilla menee sodassa hyvin, mutta Hämeeseen alkoi tulvia arkkuja niin, että papit eivät aina pysyneet laskuissa, Teemu Keskisarja kertoo.
Hän huomauttaa, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmannessa osassa oleva kohtaus, jossa Akseli ja Elina menevät katsomaan kaatunutta poikaansa, ja heille ilmoitetaan, että täällä on kaksi Koskelaa Pentinkulmalta, kuvaa hyvin ajan todellisuutta.
– Niin kävi. Ei ollut tottumusta siitä, miten kaatuneista piti ilmoittaa; paperit sekosivat; arkkuja joutui vääriin paikkoihin. Ja hämäläisten kuritus kesti koko sodan ajan. Miehet kestivät kyllä rintamalla hyvin mutta rupesivat loppumaan kesken – kaatuneita, haavoittuneita, paleltuneita, kaikenlaisia uhreja tuli Hämeeseen valtava määrä, Keskisarja kertoo.
Vuonna 2014 ilmestynyttä teostaan Tolvajärven jälkeen: Suurtaistelun ihmisten historia varten hän perehtyi erityisesti Mäntän ja Vilppulan pakallishistoriaan. Siellä oli arkistoituna poikkeuksellisen paljon veteraanien haastatteluja 1960-luvulta 2000-luvun alkuun asti. Niistä tutkija eteni vähitellen muihin pitäjiin.
– Sotatapauksista pieni murto-osa jättää lopulta jäljen. Ei siellä olla kynä kädessä vaan pyssy. Epävarmakin tieto kerrottuna ja talletettuna suoraan niistä tapahtumista on parasta tietoa, Keskisarja sanoo.
