Kuva: Pia Suhonen
Me olemme hiekkajyväsiä elämän maantiellä, mikään ei tapahdu ilman tarkoitusta, aika lääkitsee kaikki haavat, kirjoitti Martta Koskinen sisarelleen vankilasta. Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Mikkolan Navetan kevään dokumenttielokuvien sarjassa nähtiin viime lauantaina Ville Suhosen elokuva Ompelijatar, joka seuraa Martan elämää 25 vuoden ajan. Kun Ville Suhoselta kysyy, miksi Martta piti teloittaa, hän on sitä mieltä, että kuulustelijat eivät lopulta voineet muutakaan, he olivat menettäneet pelin ja kasvonsa. Marttaa ei saatu murtumaan. Martta itse kirjoitti: heidän on pakko ampua minut, muuten maailma saa tietää, mitä he ovat minulle tehneet.
Suomessa teloitettiin sodan aikana lähes 700 ihmistä, heistä suurin osa Neuvostoliiton kansalaisia. Sota-aikana voimassa olivat eri lait kuin rauhan aikana. Lopullisesti kuolemantuomio poistui maassamme laista vasta vuonna 1972. Viimeiset teloitetut olivat kolme neuvostoliittolaista desanttia syksyllä 1944.
Uskollinen työmyyrä
Martta Koskinen ei ollut kielletyn kommunistisen liikkeen johtohahmoja eikä edes toiminnan ytimessä. Itse asiassa liike oli Suomessa sota-aikana varsin löyhä ja ponneton, sisäisten ristiriitojen vaivaama. Johtajat olivat vankilassa tai piilossa maan alla. Martta oli liikkeen uskollinen työmyyrä, joka toteutti toisten käskyjä, kuljetti viestejä, auttoi aseistakieltäytyjiä, kirjoitti kirjeitä ja piti yhteyttä vankilassa oleviin johtajiin, muun muassa Hertta Kuusiseen. Hän oli koko 30-luvun Kuusisen ja Hella Wuolijoen lähipiirissä mutta ei kertaakaan vallan keskiössä. Martasta kuitenkin tuli sijaiskärsijä tilanteessa, jossa johtajat pääsivät vähemmällä.
Kun Martta Koskinen kohtasi matkansa pään Malmin lentokentän takana syyskuussa 1943, päättyi elämä, joka oli johdonmukaisesti kulkenut tätä hetkeä kohti. Ville Suhosen elokuvassa kohtaamme köyhän, puolikuuron, paljon kärsineen, yksinäisen naisen, joka toteutti viimeiseen asti niitä aatteita, joihin hän oli nuorena tyttönä tutustunut punakaartissa, vankileirillä ja vankilassa.
Vankilat ja turvasäilöt toimivat kommunistien yliopistoina, joissa poliittiset vangit pitivät yhtä, tukivat toisiaan ja opiskelivat. On pakko kunnioittaa näitä ihmisiä ja heidän vakaumustaan, joka kesti vuosikausien vangitsemiset, huonon kohtelun, eron perheestä ja joille oli vain hyvin vähän toivoa paremmista ajoista.
Martta vastaan valkoinen Suomi
Martta Koskisen elämä sijoittuu aikaan, jolloin nuori valtio etsi omaa identiteettiään katkeran sisällissodan jälkeen. Martta ajautui hiekanjyväsenä törmäyskurssille valtion kanssa. Rajan takana oli suuri Neuvostoliitto, joka vielä pitkään 20-luvulle oli taisteluiden näyttämö, arvaamaton ja pelottava naapuri. Ääriliikkeet voimistuivat, toisaalta oikeistoradikalismi puki nuoret sinimustiin väreihin, toisaalta voimistui työväenliike. Epäluulo eri leirien välillä saneli monet päätökset.
Virallinen Suomi oli valkoinen ja halusi sellaisena pysyäkin. Perustettiin ensin Etsivän keskuspoliisi ja myöhemmin Valtiollinen poliisi, Valpo, valkoisen Suomen vahtikoira. Kansakunta ajautui epäluulon ja vainoharhan valtaan. Lopulta kehenkään ei voinut luottaa. Valpon kortistot kasvoivat, epäilyttävien kirjoihin pääsi omistamalla kirjoituskoneen tai vääränlaisen tuttavan. Martta Koskisen pettivät lopulta asuintalon talonmiehen rouva, asuinkumppani, toinen ompelijatar sekä nuori aseistakieltäytyjä, jota Martta oli auttanut.
Martta tuomittiin kuolemaan maanpetoksellisesta toiminnasta. Korkeimman oikeuden viidestä tuomarista neljä olisi hylännyt tuomion, yksi vastusti. Presidentti Risto Ryti ei armahtanut Marttaa. Ajan kovaa ironiaa on se, että kahden vuoden kuluttua näistä tapahtumista Ryti itse istui samassa Helsingin lääninvankilassa sotarikoksista syytettynä.
Eräässä haastattelussa Ville Suhonen toivoo, että Ompelijatar välittäisi viestin siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Mitä sellainen vainoharha ja pelko aiheuttavat. Kun näitä ihmisiä on tuhansia, siitä ei seuraa hyvää. Tämän päivän ihmisoikeusloukkaukset eri puolilla maailmaa ovat paljolti samanlaisia kuin silloisessa Suomessa. Kun sananvapautta rajoitettiin ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti, ja demokratia oli vajavaista. Tämän asian tiedostaminen ja tunnustaminen avaisi enemmän kokonaiskuvaa maamme historiasta.
Ville Suhosen elokuva Ompelijatar kertoo Martta Koskisen tarinan lähteisiin perustuen, kiihkottomasti. Martan kirjeistä kuvastuu asioita laajasti pohtinut, sivistynyt ihminen. Martta ei ollut kiihkoilija, hän ymmärsi vastapuoltakin. Liikuttavaa on, miten Martta viime kirjeissään toivoo vielä kuulevansa Beethovenin musiikkia – hän kuuli klassista musiikkia ensimmäisen kerran vasta nelikymppisenä.
Ville Suhonen on maamme arvostetuimpia dokumentaristeja, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on joka on ohjannut vuodesta 1985 alkaen yli 30 elokuvaa. Monet muistavat vuoden 1999 suursuosikin Poika ja ilves sekä upean luontodokumentin Metsän tarina. Martta Koskisen elämä on päässyt myös kansien väliin, Ompelijatar -elokuvaa täydentävä teos ilmestyi hiljattain.
Päivi Loukamo
