Rohkeuden puutteesta ei voi rock-legendoihin kuuluvaa Kiss-yhtyettä syyttää. Bändin edellisestä studioalbumista on aikaa viisi vuotta, mutta jo 2000-luvun alussa jäähyväiskiertueen alkuperäisjäsentensä voimin heittänyt Kiss painaa läpi jo kolmatta kiertuettaan sen jälkeen.
Rohkeutta on myös Helsingissä toukokuun alussa soitetun konsertin kappalevalinnoissa: painotus oli uran alkuajoissa 1970-luvulla, eniten kappaleita (neljä) kuultiin ensilevyltä, ja monelle niihin tutuimpiin Kiss-kipaleisiin kuuluvat ”Heaven’s on fire”, ”God gave rock’n’roll to you II”, ”Tears are falling” ja ”Beth” puuttuivat kokonaan biisilistasta. Nyt vanhempi materiaali tuli tutuksi monille 1970-lukua tuoreemmille faneille; yllättävän moni käsi nousi bändin toisen keulahahmon Paul Stanleyn kysellessä ensimmäiseen Kiss-konserttiinsa saapuneita.
Rohkeutta vaatii myös lähteä kiertueelle Stanleyn nykyisen lauluäänen kanssa – olkoonkin, että kiertueen ensimmäisellä osalla Pohjois-Amerikassa laulukunto vaikutti selkeästi paremmalta kuin Helsingissä, joka oli vasta alkaneen osuuden toinen keikkapaikka.
Hartwall Areenalla tähtisilmän laulu oli paikoin kovin heikkoa, välillä jopa häiritsevässä määrin, vaikka etenkin rumpali Eric Singer avitti häntä esimerkillisesti. Äänen ongelmat näkyivät melkeinpä vielä laulua kiusallisemmin välijutusteluissa, joissa Stanley kuulosti välillä särkyvän äänensä kanssa miltei äänenmurroksesta kärsivältä. Lauluääniongelma saattoi toki olla osaltaan selittävä tekijä myös illan (ja kiertueen) kappalevalinnoille; laulaja-kitaristin suurimmat vaikeudet olivat luonnollisesti korkeiden nuottien kanssa. Illan edetessä laulu tuntui hivenen helpottuvan, ja matalammatkin nuotit vaikuttivat tulevan ilmoille alkua varmemmin.
Toki Stanley tuntui itsekin tiedostavan tilanteen ja tyytyi korskeisiin soittoasentoihin tai näppäriin (etenkin jalkineet huomioiden) tanssiaskeliin ja yleisön eturivin huomioimiseen aina silloin, kun hän ei ollut lauluvuorossa. Ja juuri tällaisina iltoina Kiss voi olla tyytyväinen siihen, että yhtye on pyrkinyt joka levylleen kasaamaan uskollisesti sekä korkeuksia tavoittelevan Stanleyn että toisen johtohahmon, matalammalla äänialalla mylvivän Gene Simmonsin laulamaa materiaalia. Kielimies Simmons hoiti Hartwall Areenalla omat lauluosuutensa tyylipuhtaasti, ja kun bändi soitti hyvinkin verevästi, ei muun muassa ”Detroit Rock Cityn”, ”Psycho Circusin”, ”I Love It Loudin” ja ”Love Gunin” sisältäneen illan musiikillinen anti suinkaan jäänyt pakkaselle.
Kokonaan oma osansa esitystä olivat Kissin konserteille ominaiset erikoistehosteet, joissa ei ollut nytkään säästelty. Pommeja, liekkejä, valoja, nostureita, tulta syökseviä kitaroita (ja Gene Simmons) sekä ilmaan nousevia soittajia ja lavan osia riitti alusta loppuun asti. Kruununa kaikelle olivat bändin tavaramerkki: kasvomaalaukset ja korkeapohjaisia jalkineita myöten hämmentävät puvut, joissa tällä kiertueella on palattu Creatures of the night -aikojen (v. 1982) kuosiin.
Kissin pitkästä urasta saa hyvän käsityksen faktasta, että Helsingissä yhtye soitti kappaleita yhdeltätoista eri levyltä – ja yhtä monta levyä jäi silti koskematta. Toinen perspektiiviä antava tekijä voisi olla se, että yhtyeen fanit voivat yhä käydä analyyttista keskustelua siitä, voidaanko nykyistä – alun perin Ace Frehleylle kuuluneen paikan perinyttä – kitaristia Tommy Thayeria luonnehtia aidoksi jäseneksi, vaikka hän on kuulunut kokoonpanoon tauotta pian jo 15 vuoden ajan.
Amerikkalaisyhtyeen parituntinen konsertti lähes täydellä areenalla jättää ensi kertaa Kissin nähneen katsojan olon ristiriitaiseksi, jopa haikeaksi. Taustatekijät – kuten pitkä ura ja jäsenten yli 60 vuoden keski-ikä – huomioiden bändi soittaa edelleen äärimmäisen tiukasti, eikä Paul Stanleyn ääniongelmia lukuun ottamatta moitteen sijaa esityksestä juuri löydy. Mutta miten kova yhtye onkaan ollut silloin, kun Stanleyn ääni oli kukkeimmillaan?
