– Kyllä minä olen pääsyyllinen, toteaa Ahti Mäkinen kysymykseen, miten Keiniänrannasta tuli Natura-alue.
Pitkään Suomen tervaleppämetsiä tutkinut kasvitieteen tohtori Mäkinen on itse tutkinut Keiniänrantaa vuodesta 1959 lähtien. Alue on ollut kuitenkin tieteellisen kiinnostuksen kohteena jo 1920-luvulla, kun Viljo Kujala on kerännyt aineistoa väitöskirjatutkimustaan varten. Sen jälkeen aluetta on tutkittu jatkuvasti ja vuonna 1979 se on ollut myös kansainvälisen turveyhdistyksen kongressin retkikohteena.
Keiniänrannan Natura-status on noussut merkittäväksi asiaksi Tavase-hankkeen lupaprosessissa. Toteutuessaan hanke saattaisi vaikuttaa merkittävästi Keiniänrannan tärkeimpiin luontoarvoihin. Tämä taas on kiellettyä EU:n luontodirektiivin ja siten myös Suomen kansallisen luonnonsuojelulainsäädännön nojalla.
Toissa viikon sunnuntaina Ahti Mäkinen järjesti opastetun kävelyretken Keiniänrantaan, Simo Vuorisen omistamalle palstalle.
– Halusin tuoda oman osuuteni tähän Suomi100-teemavuoteen, ja ovathan vanhimmat lepätkin jo 100-vuotiaita.
Retkelle osallistui kaikkiaan 20 henkilöä. Kävelyn edetessä Mäkinen kertoi myös harjujen synnystä ja viimeisen jääkauden jälkeisistä vaiheista. Nämä ovat muovanneet alueen geologiaa ja luoneet pohjaa nykyiselle kasvillisuudelle.
– Pälkäneellä maa kohoaa sadassa vuodessa 54 senttimetriä, Mäkinen mainitsi.
Laskeuduimme rantaa kohti lehtomaisen kasvillisuuden varjostamaa polkua. Joukossa on myös jättipalsamia ja elämänlankaa, mikä herätti keskustelua vieraslajien torjunnasta.
Retken varsinainen kohde, Keiniänranta, on Pohjois-Euroopan suurimpia tervaleppäluhtia. Rauhoitetun Natura-alueen pinta-ala on 27 hehtaaria.
– Vastaavia luhtia tavataan paljon jo Virossa ja siitä etelään päin, mutta meillä tämä on ainutlaatuinen alue.
Keiniänrannan tervaleppäluhta on syntynyt vasta 1900-luvulla. Vesijättö syntyi jo vuosina 1819–21, kun Mallasveden pintaa laskettiin noin puolitoista metriä.
– Kujalan mukaan rantatasanne oli vielä vuonna 1921 paikoitellen saravaltaista avoluhtaa, jossa oli runsaasti suokasveja, kuten karpaloa, kihokkia ja rahkasammalta, Mäkinen kertoi.
Alueen nykyinen muoto on seurausta myöhemmästä tapahtumasta.
– Tässä jäät ovat työntäneet rantaan korkeamman vallin, joka on padonnut vesijätön ja edesauttanut luhdan syntyä.
Aluskasvillisuutta kolmella eri pinnalla
Luhta tarkoittaa tulvavaikutteista suota. Suomesta on tähän mennessä kuvattu sata erilaista suotyyppiä. Luokittelu tapahtuu pääasiassa aluskasvillisuuden perusteella.
– A.K. Cajanderin suotyyppiluokituksessa metsäluhdat kuuluivat korpien ryhmään, Ahti Mäkinen kertoo.
Hän on itse tutkinut Suomessa yli 200 tervaleppämetsikköä ja löytänyt niistä 12 kasvillisuudeltaan erilaista alatyyppiä. Näistä yleisin on erityisesti rannikolla tavattava ja lehtoihin kuuluva mesiangervotyyppi. Myös vadelmavaltainen tervaleppälehto on Mäkisen mukaan yleinen. Keiniänranta taas on hiirenporras-vehkavaltainen tervaleppäluhta, joka on harvinaisempi, eteläinen suotyyppi.
Keiniänrannan aluskasvillisuudesta on Mäkisen mukaan eroteltavissa kolme pintaa: mätäs-, väli- ja rimpipinnat. Mättäät ovat joko leppien tyvimättäistä tai sorean hiirenportaan ja metsäalvejuuren muodostamia.
– Tyvimättäiden kuivemmassa yläosassa lepän juurissa näkyy tähtimäisiä nystyjä. Niissä elää juurinystyräbakteereja, jotka ottavat ilmasta typpeä. Nämä bakteerit elävät symbioosissa lepän kanssa ja ne huolehtivat kasvualustan typpipitoisuudesta, Mäkinen selitti.
Mättäille tulee metsäkasvillisuutta, kuten ketunleipää ja muita tuoreen kankaan kasveja.
– Aluskasvillisuudessa on mosaiikkimainen rakenne. Täällä on tyypillistä, että heti metsäkasveja kasvavan mättään vierellä on suovehkaa, jolla on hyvin erilaiset kasvupaikkavaatimukset.
Mättäiden ympäristössä välipinnoilla kasvaa muun muassa suo-orvokkeja, rantamataraa, ranta-alpia ja lehtisammalia – rahkasammalta vain harvoin. Myös rimpipinnalle kaatuneen lahopuun päälle muodostuu välipinta.
– Rimpipinta on avointa ja vetistä pintaa, jolla kasvaa täällä esimerkiksi rantayrtti, myrkkykeiso, vehka, pitkäpääsara, terttualpi, suoputki sekä kurjenjalka, Mäkinen luetteli.
Rimpipinta on ravinteikasta, sillä lepän vihreinä putoavat lehdet päätyvät sinne. Humuskerros on Keiniänrannan tervaleppäluhdassa nykyisellään 20 senttimetrin paksuinen.
– Kujalan vuonna 1921 tekemässä tutkimuksessa lepät ovat olleet täällä vasta 10-metrisiä ja humuskerroksen paksuus on tuolloin ollut noin 10 senttimetriä.
Nyt puusto on kävelyretkellä tehdyn arvion mukaan noin 24 metristä.
Ravinteikas ympäristö tarjoaa hyvän elinympäristön myös monille lintu- ja nisäkäslajeille. Retkelle osallistunut biologi Marita Jalkanen kertoi, että Keiniänranta on Pälkäneen arvokkaimpia lintujen pesimäalueita. Linnuston tiheys siellä on 500 paria neliökilometrillä, kun Pälkäneellä keskimäärin pesii 180 paria neliökilometrillä.
– Täällä on tarjolla hyvin ruokaa, joten linnut pärjäävät pienellä reviirillä.
Nisäkkäistä erityismaininnan ansaitsevat lepakot, joista alueella on tavattu ainakin pohjanlepakko, vesisiippa ja korvaöykkö. Muutoinkin alueella on Jalkasen mukaan hyvin monipuolinen nisäkäslajisto.
Vakaa tila edellyttää vakautta myös vesiolosuhteilta
Keiniänrannan alue on saavuttanut sukkessiossa kliimaksivaiheensa, jossa lajisto ei enää juuri muutu, ellei ihminen sitä muuta. Ahti Mäkisen mukaan tilanne pysyy vakaana, sillä kaatuneiden puiden kantovesoista kasvaa alueelle tasaiseen tahtiin uutta puustoa.
– Muut puulajit eivät pääse valtaamaan alaa, sillä kosteus pitää alueen stabiilina. Kuusi tai hieskoivu eivät kauan pysy pystyssä vetisessä maassa, koska niiden juuret ovat pinnanmyötäisiä. Sen tähden nämä puut kaatuvat helposti ensimmäisen tuulenpuuskan sattuessa, Mäkinen kertoi.
Pälkäneellä uhkana ei myöskään ole maankohoaminen, mikä rannikkoseudulla johtaa vääjäämättä tervalepän kasvuolosuhteiden huonontumiseen pohjaveden pinnan laskiessa.
– Harjusta suotautuva vesi pitää alueen elämää yllä. Hydrologia eli vesitalous on koko lepikon olemassaolon perusta, Mäkinen korosti.
Jos alue kuivuu, menettää se ne luontoarvonsa, joiden perusteella se on valittu Natura-alueeksi. Natura2000-verkosto on yksi tärkeimmistä keinoista torjua monimuotoisuuden vähenemistä. Tämä taas on EU:n luonnonsuojelulainsäädännön merkittävin tavoite.
Paitsi veden määrä, myös sen laatu vaikuttaa Keiniänrannan tervaleppäluhtaan.
– Ravinneioneja tulee lähdevesien mukana nykyisen kasvillisuuden kannalta tarpeeksi, mikäli Roineen vettä ei sekoiteta joukkoon.
