Asun Lastenlinnan asuinalueella, jossa olen asunut lähes koko ikäni. Teillä vastaan tulee rattaita työntäviä äitejä, vanhoja pariskuntia, lukuisia koiranulkoiluttajia, nuoria ja vanhoja. Lähes kaikki tuntevat toisensa. Koiralenkit saattavat venyä puolella, jos sattuu törmäämään pitkästä aikaa alueen tuttuihin.
Paikasta erikoisen ja tärkeän tekee se, että takapihallani kasvaa paratiisi, luovuuden tyyssija, lapsuuden metsä: jo toisessa sukupolvessa. Satumetsäksikin jotkut kutsuvat. Satumetsä on paikka, joka hyväksyy kulkijan kuin kulkijan, metsän henki, joka haihduttaa levottoman mielen huolet ja murheet rauhaisaan syleilyynsä.
Lähes luonnontilainen Satumetsä tuottaa iloa ja tekemistä siellä käyville. Nykypäivänä paikka on tunnettu kymmenien – jopa satojen ihmisten ja koirien virkistysalueena. Helppokulkuinen, pieni ja käärmeetön metsä on täydellinen aroillekin metsänkävijöille.
Loppukesän ja syksyn tullen Satumetsä on sienestäjien ja marjastajien aarreaittana. Joka kesä poimimme äitini kanssa useat litrat mustikoita, monet korilliset keltavahveroita ja mustatorvisieniä.
Lapsuuteni metsä tarjoaa oivan kasvu- ja leikkipaikan kenelle tahansa. Polut ovat vertaansa vailla keppihevosesteratojen rakentamiseen. Lastenlinnan asuinalueen puoleisella metsäosuudella monia vuosia käyneet ovat varmasti nähneet sisarusteni, minun ja ystäviemme rakentamat metsästä kerätyt risukasat, jotka ovat toimineet parhaan luokan maastoratsastusesteinä. Nämä kasat poluilla ovat liikuttaneet meitä todella monet tunnit viikossa ja samalla lievittäneet hieman jokaiselle vuorollaan tullutta hevoskuumetta.
Metsä on ehdottomasti antanut osansa oman unelma-ammattini, elokuvaohjaajan, löytämiseen. Satumetsän suuret kivenlohkareet ja rinteet ovat nimittäin toimineet useat vuodet minun ja perheeni omatekoisten elokuvien miljöönä. Elokuvien tiimoilta metsässä on liikkunut niin alkuihmisiä, keijuja ja ryöstäjiä kuin intiaaneja, haltijoita ja aaveitakin.
Useat seikkailusyntymäpäivät on vietetty Satumetsän siimeksessä ja mainitsemisen arvoisia ovat myös metsän maastot, jotka ovat olleet, ja ovat edelleen, mitä mainioimmat Harry Potter -tarinoiden takaa-ajo ja taistelukohtiin. Metsässä on pidetty saman leikin lomassa lukuisia taikaolentojen hoidon sekä pimeyden voimilta suojautumisen tunteja. Hevoskotkat ja kentaurit on helppo kuvitella käyskentelemään kuusien ja mäntyjen ympärille sadunomaiseen metsän siimekseen. Monet ohikulkijat ovat saattaneet ihmetellä huutoja ”Karkotaseet” sekä ”Tarantellegro”. Kyseiset loitsut kuitenkin ovat kuuluneet samaan mielikuvituksentäyteiseen leikkiin, jonka leikkimiseen satumaisen kaunis metsä on hieno alusta.
Metsässä on monenlaisia asukkeja, joita tapaa silloin tällöin. Vakituisina asukkaina voisin mainita ketun, jonka jäljet voi huomata kuuraisella metsäpolulla, ja jänikset, jotka loikkivat pihan poikki keväisinä iltapäivinä.
Kesäaamuina auringonsäteet tunkeutuvat joka kolkkaan vanhojen naavaisten kuusien väleistä ja tuovat esille metsän pienet asukit: hämähäkit, muurahaiset, oravat ja pikkulinnut. Pimeinä syysiltoina keittiön ikkunasta katsellessa näen paikan nousevan jylhänä, vahvana, mutta turvallisena, ja voi kuinka kaunis metsä onkaan lumisina talviöinä! Lumen painon alla riippuvat oksat. Kimmellys. Rauha.
Tässä metsässä minä olen kasvanut. Metsä kätkee sisäänsä salaisuudet, joita minä ja lukuisat muut ovat sinne vuodattaneet, ajatukset ja tunteet, jotka se on tallettanut siimekseensä. Satumetsä on henkireikä niin seitsemäntoistavuotiaalle lukio-opiskelijalle, seitsemänkymmentävuotiaalle eläkeläiselle kuin myös keski-ikäiselle työssäkäyvälle. Satumetsä on tallettanut korvaamattomia rakkaita muistoja.
Mitä sitten käy, jos metsä päätetään hakata? Metsän hakkaaminen ja asuinalueen rakentaminen paikalle vievät ilmastonmuutosta eteenpäin. Metsän säilyttäminen on pieni askel parempaan huomiseen ja tulevaisuuteen, eikä pieniä tekoja tai askeleita pidä missään nimessä aliarvioida!
Jos metsä hakataan, lukuisat ihmiset menettävät lenkkipolkunsa, sienimetsänsä, marjametsänsä, leikkipaikkansa, majansa, suunnistusmetsänsä, tuttujenkohtaamispaikkansa, kotirauhansa, rauhoittumispaikkansa, lapsuudenmetsänsä, ainoan huolivapaan alueen, turvapaikkansa. He menettävät metsän, jossa ovat oppineet arvostamaan luontoa ja sen asukkaita, metsän, jossa he ovat kasvaneet.
Viihtyvätkö tulevat hoivakodin asukkaat, vanhukset, tavallisella asuinalueella paremmin kuin Satumetsän kupeessa? Paikka on saanut nimensä metsän mukaan. Jos metsää ei ole, eivät he saakaan tarkkailla ympäröivän metsän asukkeja ja luontoa päiviensä kuluksi. Metsän läheisyys tuo idyllisyyttä Lastenlinnan maisemaan.
Hakkaamisen myötä metsän asukit menettäisivät kotinsa. Mihin pihan tuttu kettu menee, jos metsää ei olekaan? Minne jänikset menevät? Miten käy metsän oravien, jotka nyt asuvat naavaisissa kuusissa ja männyissä? Jos pehmeät sammalmättäät päällystetään kovalla asfaltilla ja tekonurmella, mihin ne sitten putoavat pehmeästi satuttamatta itseään? Entä minne pesivät pikkulinnut, joiden kodit ovat kantojen alla ja puiden latvoissa? Ne tarvitsevat metsänsä. Ne tarvitsevat kotinsa.
Millaisia tulee Lastenlinnan ja Pälkäneen tulevista sukupolvista? Joutuvatko he leikkimään keppihevosilla pelkästään sorapihoilla, rakentamaan majoja tekonurmella talon seinää vasten, syömään vain oman pihan pensasmustikoita tai lähtemään lenkille kovalle asfalttitielle? Jos metsä jätetään paikalleen, se tulee kasvattamaan heidän viisauttaan ja mielikuvitustaan runsain mitoin.
Satumetsä ja sen tarjoamat puitteet ovat rikkaus, jollaista pitää osata arvostaa. Tämä kaunis metsä on säilytettävä niin nykyisten kuin tulevien sukupolvien ihasteltavaksi ja tutkittavaksi.
Tyyne Rantanen
