Voiko periaatteessa kuka tahansa meistä alkaa tieteen tekijäksi? Onko pitkäaikainen harrastaja joissain tapauksissa soveltuvampi tutkija kuin lyhyiden projektirahoitusten varassa sinnittelevä maisteri? Mikä erottaa tieteen humpuukista?
Näihin ja moniin muihin kysymyksiin etsittiin vastauksia Mikkolan navetan Kansalaistiede-seminaarissa. Tieteen kehitystä Tampereen yliopistossa pitkään tutkinut luopioislainen Erkki Kaukonen alusti aiheesta muun muassa kertomalla tieteen kehityksestä sodanjälkeisessä Suomessa.
Vanhan Suomen Akatemian ajoista on tultu 70-luvun yhteiskunnallisen relevanssin ja tiedepoliittisten kiistojen, 90-luvun innovaatiopolitiikan ja Nokian antaman voimakkaan buustin kautta 2000-luvulle. Vuosituhannen alulle tunnusomaista on ollut uusi rakennepolitiikka, jonka keskittämis-, profilointi- ja fuusioprosesseista monet ovat yhä käynnissä. Valtavaa laitos- ja toimipistemäärää ollaan karsimassa vähemmäksi ja tutkimusta keskitetään erikoistuviin yksiköihin.
Rakenteen ohella myös tieteen tekemisen rahoitus on mullistumassa. Valtion perusrahoituksen ohella tutkijat saavat leipänsä yhä useammin yritysmaailmasta tulevan rahoituksen tai yliopistojen pääomittamisen kautta. Yritysrahoitus tulee kasvavasti pk- ja palveluyrityksiltä Nokian romahdettua.
Kaikkinensa tiede ja tutkimus ovat kasvaneet sodanjälkeisessä Suomessa jatkuvasti ja voimakkaasti talouden lama-aikoja lukuunottamatta.
–Tiede on eriytynyt hyvin monelle alalle, joilla kaikilla on jokin yhteiskunnallinen tehtävä. Eri aloilla tutkitaan monenlaisia – joskus samojakin – asioita, mutta alat eivät välttämättä tiedä toistensa tekemisistä. Olisiko kansalaistieteestä apua tähän, Kaukonen pohti.
Kaukonen näkee, että nykyisellään tutkimus palvelee sisäänlämpiävästi toisia tutkijoita, yritysten innovaatioita, julkishallintoa, politiikkaa ja vahvoja akateemisia ammattiryhmiä, kuten kuten lääketieteen parissa työskenteleviä. Sen sijaan tieteen linkki kansalaisiin ja heidän muodostamiinsa yhteisöihin on jäänyt luvattoman heikoksi.
Kansalaisten tekemänä kansalaisten käyttöön
Ajatusta kansalaistieteestä herätteli japanilainen professori Nakayama jo 1980-luvulla. Kaukonen on käsitellyt aihetta myös omassa väitöskirjassaan.
–Kansalaistiede voisi olla laajaa, avointa ja monimuotoista, jota ei toivottavasti valjasteta jonkin erityisen asian käyttöön, vaan joka lähtisi toimijoiden omista tarpeista omaehtoisena tutkimuksena, eikä vain perinteisen tieteen alihankkijana, muotoili Kaukonen.
Kansalaisten tekemän tutkimuksen ei tarvitsisi piitata perinteisen tieteen rajoista. Halpana, epämuodollisena matalan kynnyksen toimintana se voisi olla hyvinkin pitkäkestoista.
–Harrastuspohjalta voi tehdä stressitöntä, jopa elinaikaista tutkimusta ilman pelkoa työsuhteen päättymisestä, Kaukonen visioi.
Laadukkaan kansalaistieteen tekemisen edellytykset ovat kunnossa: koulutustaso on korkea, samoin monipuolista ammatillista kokemusta ja kompetenssia löytyy. Esimerkiksi vireillä senioreilla ja innokkailla harrastajilla on aikaa ja ennen kaikkea uutta tietotekniikkaa, joka tuo kaiken tiedon kaikkialle.
Tutkimusaiheiksi kansalaistiede voi napata mitä tahansa kiinnostavaa arkipäivän asioista luontoon, ympäristöön, avaruuteen, terveyteen, soteen, elinkeinoihin, paikallisiin innovaatioihin, kylien kehittämiseen, historiaan ja kieleen. Osallistujat voivat organisoitua vapaasti joko kasvokkain, virtuaalisesti verkottuen, uusia alustoja ja foorumeja luoden paikallisista globaaleihin ryhmiin.
–On tärkeää, että kansalaiset pääsevät vaikuttamaan suurten hankkeiden, kuten soten, valmisteluun. Sama koskee pieniä paikallisia hankkeita, kuten meneillään olevaa Luopioinen-Pohja -maantien päällystystä, Kaukonen kertoi.
Kirjoita omat muistelmasi
–Kansalaistieteessä on mieltä, kun se edistää tieteen tekijöiden ja kansalaisten vuorovaikutusta, totesi Kaukosen jälkeen puhunut Tampereen yliopiston historian professori Pertti Haapala.
Haapala sanoi historian olevan erityisen julkinen tiede, koska erilaisissa keskusteluissa vedotaan hyvin usein historiaan.
–Historialla tehdään paljon identiteettipolitiikkaa, kun erilaiset ryhmät kirjoittavat historioitaan. Myös valtiollista historiapolitiikkaa tehdään vielä nykyäänkin hämmästyttävän paljon. Suunnilleen kaikkia sotiakin on pyritty oikeuttamaan historialla, muisteli Haapala.
Haapala muistutti, että Suomessa tehtiin kansalaistiedettä jo 1900-luvun alun paikallishistoriabuumin aikana, jolloin kirjoittajat olivat paljolti amatöörejä. Viime aikoina on taas tallennettu paljon kylähistoriaa amatöörivoimin. Kyläkirjoista ja erilaisista perinnekeräyksistä ammattihistorioitsijat saavat paljon aineistoa.
Haapala näki kansalaistieteen suhteessa akateemiseen tieteeseen myös ongelmia.
–Tieteessä on omat sääntönsä ja toteennäyttämisvelvoitteensa. Amatöörillä on yleensä mukana vahvasti oma agenda. Pahimpia ovat poliitikkojen muistelmat, joissa on usein tarve nostaa omaa profiilia. Niin myös sotakirjoissa, joissa etenkin vuoden 1918 tapahtumista kerrotaan usein värittyneesti, kertoi Haapala.
Hän kehotti jokaista kirjoittamaan omat muistelmansa, mutta muistamaan sukututkimusta tehdessä, että talot vaihtoivat ennen usein omistajaa ja aviottomia lapsia syntyi todellisuudessa paljon enemmän kuin kirkonkirjoihin sellaisia merkittiin.
–Aineistojen kokoaminen, tutkiminen ja tallentaminen on helpottunut ratkaisevasti digitoinnin ja muun tietotekniikan ansiosta. Kun kansalaiset osallistuvat itse tutkimukseen, he ymmärtävät aineistojen käyttömahdollisuuden tärkeyden tutkijalle paremmin. Kansalaisten on hyvä muutenkin ”vahtia” historiankirjoitusta, Haapala kannusti.
Kansalaistiedettä tehdään jo
Seminaarin päätteeksi kaksi aktiivista kansalaistutkijaa kertoi omia kokemuksiaan. Kukkialla lintulaskentaa ja rengastusta pitkään tehnyt Anu Murto totesi työnsä olevan paljolti yksin nysväämistä.
–Saatan hakea kahdeksan tuntia yhteen menoon nuolihaukan pesää. Toisaalta haluan sitten tulla kertomaan havainnoistani ihmisille.
Murto kertoi, että kuka tahansa saa Suomessa rengastusluvan suoritettuaan rengastajan perustentin.
–Saan rengastaa petolintuja, pois lukien projektilajit, kuten kalasääski. Lupaa on laajennettu koskemaan myös esimerkiksi kuhankeittäjää, käenpiikaa ja kalatiiraa. Rengastuslupa on Suomessa 709 henkilöllä, joista aktiivisia on 533. Meitä naisia on joukosta 91.
Murron eniten tutkima laji on nuolihaukka. Hän seuraa Kukkian alueen nuolihaukkojen pesintää vuosittain, rengastaa niitä ja on julkaissut kirjankin Kukkian nuolihaukoista.
Rengastaminen antaa vastauksia lintupoikueiden pesästä lähtemisen jälkeiseen liikehdintään ja muun muassa kuolinsyihin, elinikiin ja pariuskollisuuteen.
–Minulla on rengastaessa omat eettiset sääntöni, joista pidän kiinni. En esimerkiksi rengasta poikasta, jos sen jalka on vielä pehmeä, vakuutti Murto.
Murto ei kanna huolta siitä, miksi häntä ja hänen tekemistään nimitetään.
–Ihan sama, olenko harrastaja vai tutkija ja teenkö seurantaa vai tutkimusta. Tämä on kuitenkin minun juttuni ja tarvittaessa minulla on näyttää siitä tilastokäppyröitä.
Eero Siljander kertoi olevansa pitkän linjan harrastaja-arkeologi, joka on erityisesti perehtynyt kalliomaalauksiin. Hänen harrastukseensa kuuluu myös Hiisi-lehden päätoimittajuus, tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen ja matkojen järjestäminen arkeologisiin kohteisiin.
–Suomessa on tiedossa noin 130 kalliomaalausta, joista jokaisella olen käynyt ainakin kerran. Muutaman niistä olen itse ensimmäisenä löytänyt. Kuvista vain kolmasosa on ammattilaisten löytämiä, Siljander kertoi kansalaisaktiivisuuden merkityksestä alalla.
Myös Luopioisissa sijaitseva maalaus, joka on Suomen läntisin sisämaasta löydetty, on Siljanderille tuttu.
