Jos sattuu kesällä ajamaan Sappeen kylän läpi Pohjois-Pälkäneellä jonain maanantai-iltana kuuden ja puoli kahdeksan välillä, saattaa huomata kylän entisen koulun kentällä joukon hahmoja singahtelemassa sählymailat käsissään. Joka malttaa katsoa vähän tarkemmin, huomaa käynnissä olevan jonkinlaisen pelin.
Eihän siinä mitään kummallista ole, että kesäisin porukka kokoontuu höntsäilemään pihasählyä, ajattelee ohikulkija. Hänellä ei ole aavistustakaan, että sama revohka pelaa samalla kentällä myös marraskuun pimeydessä. Ja helmikuun pakkasiltoina. Ja huhtikuun lumisoseen sekaisessa kurassa.
Toisin sanoen vuoden JOKAISENA maanantaina. Säästä ja maailman menosta riippumatta. Tai ei sentään ihan.
–Joskus on jätetty peli väliin, kun jouluaatto on osunut maanantaiksi, myöntää sappeelainen metsäkoneurakoitsija Sami Huhtala, joka tuntuu olevan porukan jonkinlainen kokoava voima ja päällysmies.
Tänä vuonna oli pääsiäismaanantaina ollut niukemmin osanottajia, mutta normaalisti pelaajia kertyy kuulemma paikalle vähän alle tai yli kymmenen henkeä. Se tuli todistetuksi myös tammikuun loppupäivinä, jolloin tämän jutun tekoa ensimmäisen kerran yritettiin. Silloin yritys karahti pimeässä otettujen valokuvien epäonnistumiseen.
Täysin säkkipimeässä ei sappeelaisten tarvitse sentään talvella pelata. Pälkäneen kunta on osoittanut liikuntamyönteisyyttään myös pikkukylän aktiiveja kohtaan.
–Kunta on asentanut kentälle valot ja päätyihin verkot, ettei palloa tarvitse hakea mahdottoman kaukaa ohiammuttujen laukausten jälkeen, porukka kiittelee.
Kaikki saa pelata
Kukaan ei tunnu enää tarkkaan muistavan, kuinka kauan pelit ovat Sappeen kentällä pyörineet. Joka tapauksessa pitkälti yli kymmenen vuotta, kenties lähes kaksikymmentä. Maine on kiirinyt Sappeeta laajemmalle ja nykyisin pelureita käy myös ainakin Luopioisten puolelta, Salmentakaa ja Sahalahdelta. Sahalahdelta tulee myös ryhmän tähtipelaaja, taiteilija Anssi Kasitonni, joka on kylläkin ollut koko alkuvuoden sairastuvalla sormivamman vuoksi.
Naisetkaan eivät ole tuntematon näky Sappeen sählyareenalla. Jutuntekokerroilla heitä ei näkynyt, mutta asiaan löytyi järkeenkäypä selitys.
–Naisväki ei tykkää pelata pilkkihaalareissa tai kumisaappaissa. Tulevat vasta sitten, kun pärjää vähän kevyemmällä vaatetuksella, valistaa Huhtala ja muut nyökkäilevät myöntävästi.
Vaikka peliporukka on suhteellisen vakiintunut, on kuka tahansa tervetullut mukaan ikään, kuntoon tai sukupuoleen katsomatta. Ketään ei ole kuulemma koskaan käännytetty pois kentältä.
Ulkokentällä kun pelataan, on varusteet valittava kelin ja lämpötilan mukaan. Huhtikuiselle puolikuraiselle kentälle valitut asut eivät juurikaan edusta tunnettujen urheiluvaatevalmistajien tuoreimpia mallistoja. Jalkineista enemmistönä ovat erilaiset saappaat. Myös työkenkiä ja parhaat päivänsä nähneitä lenkkareita näkyy muutamia. Tekstiilipuolelta löytyy haalaria, raappahousua, erinäköisiä työ- ja ulkoilupukineita ja metsurin asuja.
Lippalakki (lippa eteenpäin) on yhtä lukuun ottamatta kaikilla.
Tosissaan voi pelata, mutta ei totisena
Kun joukkueiden arvonta on suoritettu nostamalla kangaspussista joko sininen tai valkoinen arpa, päästään peli aloittamaan. Pallona ei käytetä salibandyn reikäpalloa, vaan sitä hieman suurempaa, pehmeästä kumista valmistettua.
–Pelin voittaa se puoli, joka saa ensimmäisenä kymmenen maalia. Jos jää aikaa, pelataan vielä pikaerä viidestä poikki. Kädellä ei saa palloa pelata ja maalin voi tehdä vain mailalla tai päällä, selvittää Hannu Nikkilä pelin luonnetta.
Koska maalit ovat jääkiekkomaalin kokoiset, syntyisi kymmenen maalia varsin ripeästi, ellei asiaa olisi mitenkään vaikeutettu. Maalijuhlaa hillitsemään on pressusta ja puurimoista rakennettu ”rättimolarit”, jotka jättävät maalin pinta-alasta vain pienen osan avonaiseksi.
Pelin tiimellys on ajoittain melkoista nelimiehisinkin joukkuein. Voi vain kuvitella, millaista se olisi, jos molemmilla olisi pari kolme pelaajaa enemmän. Nyt tilaa jää sentään taidokkaille yksilösuorituksille, ja ajoittain nähdään muun muassa huimia ilmaveivejä.
Äijät pinkovat yllättävänkin ripeästi kentän päästä toiseen. Laukaukset lennättävät välillä pallon lisäksi tai sijaan aimo annoksen kuraa kentän pinnasta. Epäonnistunut suoritus saatetaan kuitata ääneen lausutulla voimasanalla. Peliä voisi kuvailla yritteliääksi, mutta ei missään nimessä totiseksi.
Maaleja tehdään suunnilleen tasatahtiin molempiin päihin, eikä pelin kiivaus estä käymästä samalla keskustelua ajankohtaisista asioista, kuten siitä, onko talviverkot jo nostettu järvestä. Leppoisa vitsailu säestää urheilusuoritusta. Tätä on maaseudun sosiaalinen toiminta parhaimmillaan.
Lopuksi toinen joukkue voittaa pelin 10-9. Mailat ja pallo viedään kaappiin ja lähdetään kotiin. Muutamat jäävät vielä kentän laidalle jälkipeliin.
Viikon päästä tullaan taas.
