Supervoimilla siunatusta Vaaran perheestä kertova Ihmeperhe oli – ja on – yksi Disneyn onnistuneimpia animaatioelokuvia. Kun hittielokuvalle julkaistaan jatko-osa 14 vuotta myöhemmin, nousee helposti mieleen ajatus ”eikö tätäkin olisi voinut vain jättää rauhaan?”. Tällä kertaa tuota ei tarvitse miettiä.
Ihmeperhe 2 tavoittaa hämmentävän hyvin ensimmäisen osan tunnelman. Toimintaa on toki ajan vaatimusten mukaisesti lisätty, mutta ei liian häiritsevässä määrin. Ainakin yhdessä kohdin tosin soudellaan jo turhan jännittäville vesille pienimpiä (K7) katsojia ajatellen.
Henkilöhahmot ovat samat kuin aiemminkin, ja toisaalta: mihinkäs ne olisivat ehtineet muuttuakaan, kun jatko-osa käynnistyy suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Sinänsä mielenkiintoinen veto, koska elokuvien välissä ehätti kulua yli vuosikymmen – ja itse olin odottanut ensimmäisen osan avoimesta lopusta hypättävän (hieman liian helpohkolla ratkaisulla) jatko-osassa tilanteeseen ”X aikamäärettä edellisen elokuvan päättymisestä”.
Jotenkin elokuva onnistuu myös välttämään tuntemuksen siitä, että kyseessä olisi vain alkuperäisen elokuvan ajatus käännettynä päälaelleen – vaikka näin periaatteessa onkin.
Ensimmäisessä elokuvassahan perheen isä Ilari houkuteltiin salaa kiellettyihin supersankarihommiin, ja kakkososassa supersankarin töihin suuntaa äiti Elli – Ilarin jäädessä pyörittämään (epä)tavallista perhearkea supervoimilla varustettujen lasten Esan, Ilonan ja Jaskan kanssa. Supervoimista huolimatta perheen ongelmat ovat tavallisia seurustelusta matematiikan läksyihin ja vähiin yöuniin perheen nuorimmaisen Jaskan yövalvomisten – ja supervoimien heräilyjen – vuoksi. Juuri Jaska saa hoitaa ison osan elokuvan huumorikevennyksistä, ja pikkuvauvaksi hän nousee lopulta muutenkin melkoisen isoon rooliin.
Ihmeperhe 2 on myös oiva osoitus suomalaisesta ääninäyttelemisen tasosta. Aina välillä törmää valitukseen siitä, miten alkuperäiskieliset versiot jostakin animaatiosta jättävät suomenkieliset versiot varjoonsa. Jos suomalainen laatu on tätä luokkaa, niin aivan sama, ketkä ovat äänessä alkuperäisessä – ei kukaan kaipaa sitä ”parempaa englanninkielistä, jossa ääninä olivat sentään sejase sekä tuojatuo”. Ainakaan ei pitäisi.
