Ihminen on asettunut luomakunnan herraksi ja siinä on ollut apuna paikallishallinto, kuntakin heti alkumetreiltä lähtien. Luopioisissa harmiteltiin sitä, että kuvernöörin vahvistama taksa vuodelta 1861 petoeläinten hävittämiseen oli liian huono kaikkien susien ja karhujen nitistämiseen. Päätös oli pitäjänkokouksen ajalta, ja siksi taksa oli yhtenäinen tuuloslaisten ja hauholaisten kanssa. Vaikka kunta oli itsenäinen vuodesta 1868, omaa petopolitiikkaa ei vielä päästy harjoittamaan. Vasta sitten, kun seurakuntakin pääsisi eroon Hauhosta, voitaisiin Luopioisten kuntakokouksessakin päättää tapporahoista.
”Ihte pitäjäksi” pääsyyn teki virallisen aloitteen puutikkalalainen Heikki Koivisto 1877. Monta vuotta meni ennen kuin Luopioisten seurakunta itsenäistyi ja samalla vanhentuneita pitäjänkokousten säätämiä rasitteita ja rajoitteita kumoutui. Yksi niistä oli petojen tapporahojen määrääminen ja siihen kuuluva veronkanto. Malttamattomasti ja etuajassa Luopioisten kuntakokouksessa vahvistettiin jo 1880 entistä tasoa selkeästi korkeammat taksat. Vasta vuodesta 1883 päästiin toteuttamaan omaa petopolitiikkaa. Sitä ennen torppari Kalle Tuomela toi kuntakokoukseen kuusi sudenpennunnahkaa. Pyydystys oli tapahtunut Rautajärvellä. Tuomelalle myönnettiin mielihyvin palkkio ja neuvottiin menemään vielä Hauholle ja Tuulokseen lisäpalkkiota hakemaan.
Uusi taksa ”ihte pitäjässä” oli naarassudesta 100 markkaa, koiraasta 75 markkaa, susi ja -ilvesnaaraasta 75 markkaa ja koiraasta 50 markkaa. Naaraskarhusta taksa oli 100 markkaa ja koiraasta 75. Ketusta ei maksettu mitään.
Pirkkalasta ja Ylöjärveltä oli kuultu, että petojen takia oli menetetty ihmishenkiä ja kotieläimiä. Sen vuoksi jokaisen oli etsittävä mailtaan sudenpesiä ja oltava apuna jahdissa. Kuntakokouksessa päätettiin 1883, että saadakseen palkkion, nahka oli tuotava kuntakokoukseen missä korvat leikattiin pois. Samalla nahalla ei voitu tämän jälkeen vaatia toistamiseen tapporahaa.
Kuntaan perustettiin erillinen susirahasto. Sen toimintaperiaate oli se, että tapettujen petojen lukumäärän mukaan koottiin kunnallismaksujen kannon yhteydessä seuraavana vuonna tapporahat. Jokainen talollinen maksoi 30 penniä petoa kohtia, torpparit, syytinkiläiset, käsityöläiset ja maakauppiaat 20 penniä petoa kohti ja itselliset sekä kaikensäätyiset muut lehmänomistajat 10 penniä. Kunnanesimies sai harkintansa mukaan ottaa kunnan kassasta tapporahan etukäteenkin, ettei köyhien metsästäjien tarvinnut kohtuuttomasti odottaa. 50–100 markan tapporaha houkutteli, kun miehen päiväpalkka oli markka ja talonruokaisena vain muutamia kymmenpennisiä. Päätökset kuulutettiin kirkossa ja pian niitä sovellettiin käytäntöön.
Itsellinen Heikki Hokki toi nähtäväksi ilveksennahan. Pedon kaato oli tapahtunut ampumalla Uudenkartanon hevoshaassa. Vasta muutaman vuoden kuluttua valkeakoskelainen metsästäjä Wilhelm Lunden toi kuntakokoukseen ilveksen korvat. Viimeinen tapaus on vuodelta 1894. Silloinkin ilves oli saatu Uudenkartanon maalta, mutta tällä kertaa loukulla. Kuntakokous myönsi tapporahan, kun ensin oli hankittu turkkurin todistus.
Tämän jälkeen ei pöytäkirjoissa mainita mitään tapporahoista, joten tavoiteltu sukupuutto oli saavutettu. Sitten kohdistettiin katseet taivaalle päin. Suuriruhtinaskuntaan saatiin metsästysasetus, joka tuli voimaan 1.1.1899. Siitä lähtien kannettiin koiraveroa ja sen tuotolla haitallisiksi koetut linnut joutuivat tähtäimeen. Luopioisten kunnan tilikertomuksessa vuodelta 1900 kerrotaan, että lintujen tapporahoihin oli käytetty 96 markkaa 65 penniä. Henkensä oli menettänyt 227 varista, 39 haukkaa, 2 kotkaa ja 3 huuhkajaa. Lautakunnan ehdotuksesta kuntakokous oli vahvistanut taksat: kotka ja huuhkaja 5 markkaa, niiden pojat 2 markkaa; kanahaukka 3 markkaa, pojat 1 markka sekä korppi ja varis 15 penniä, pojat 10 penniä.
Linnustajien nimiä ei kirjoitettu muistiin, koska kunnallislautakunnan jäsenet määrättiin palkkionmaksajiksi. Kukin lautakunnan jäsen omassa piirissään oli vastaanottajana ja kirjanpitäjänä lukumääristä. Kahden todistajan läsnä ollessa hänen piti tärvellä lintu niin, ettei siitä toista palkkiota enää saisi. Lautakunnan kokouksia oli kymmenisen kertaa vuodessa. Useimmissa kokouksissa kirjoitettiin varispykälä, josta selviää hävitettyjen lintujen määrä. Rahastonhoitaja nosti pennit kunnallislautakunnan jäsenen kouraan ja tämä sitten kokouksesta palatessaan tai varta vasten kävi viemässä rahat metsästäjälle. Alkuinnostuksen jälkeen lintujen määrä väheni roimasti heti 1900-luvun alkuvuosina.
Se kannattaa muistaa, että kunnallislautakunnan jäsenille ei maksettu lainkaan kokouspalkkiota eikä mitään näistä ylimääräisistä vaivoista. Se oli luottamustehtävä. Jotkut viihtyivät useita kausia, mutta yleensä isännille riitti yksi kolmivuotiskausi lautakunnassa.
Tänä vuonna on useissa yhteyksissä muisteltu 150-vuotiasta kunnallishallintoa. Nykyisillä kunnanhallituksen jäsenillä on perin toisenlainen rooli kuin esi-isillään.
Seppo Unnaslahti
Luopioisten historian kirjoittaja
